Pyhä ja kirottu – luonto hyvän ja pahan taisteluareenana

11.12. keskusteluun osallistuivat Ellan lisäksi Irina ja Jepa aikuisten kirjallisuuspiiristä.

Pyhittämisen ja kiroamisen käytännölliset lähtökohdat ovat ilmeiset saduissa kissan ja hiiren synnystä. Erään version mukaan Paha päästää häävieraiden kiusaksi joukon hiiriä, mutta valkea liina muuttuu kissaksi, joka ryhtyy pyydystämään kiusankappaleita. Toisessa tarinassa Paha luo hiiren, Luoja kissan kilpailijansa tekeleen viholliseksi. Siperialaisessa sadussa hyttyset ja kärpäset syntyvät hirveän jättiläisen sielusta, jonka urhea metsästäjä halkaisee miekallaan.

Aina pyhän eläimen tai kasvin tuoma hyöty ei ole nykyihmisen silmissä niin ilmeinen kuin kissan kyky pyydystää hiiriä. Vanhan uskomuksen mukaan virsikirjan väliin piilotettu apilanlehti auttoi pitkänperjantain jumalanpalveluksessa tunnistamaan noidat: apilan piilottaja näki noitien istuvan kirkonpenkissä voipytyt päässä.

Pimeys liitetään saduissa usein pakanuuteen tai kuolemaan, ja tässäkin voidaan nähdä yhteys pimeän vuodenajan vaivalloisuuteen sähkövaloja ja keskuslämmitystä edeltäneenä aikana. Topeliuksen ”Peikkojen joulu” kertoo pimeän ja kylmän vuoren sisällä piileksivistä peikoista, joiden elämänmuodosta joulutähden valo tekee lopun.

Agraarisen yhteiskunnan käytännönläheinen arvomaailma on läsnä myös romantiikan perinteeseen liittyvissä saduissa. Topeliuksen ”Sikussa” lehmän upottava suo, myrkyttävä ruoho ja kuoliaaksi pistävä käärme kuuluvat laidunmaan noitien palveluskuntaan. Anni Swanin ”Nokkosnoidassa” nokkosia kasvavat maat ovat noidan peltoja, joiden polttavasta sadosta Anna-Kaisa joutuu kehräämään kultalankaa.

Linnut sitä vastoin ovat enkeleitä, jotka Topeliuksen ”Koivussa ja tähdessä” opastavat vieraalle maalle vietyjä lapsia kotiin ja Anni Swanin ”Ihmekukassa” neuvovat sulhasensa hukannutta neitoa.

Vuoren pimeyteen ja kylmyyteen liitetään usein ajatus vauraudesta, joka esitetään vaihtoehtona luonnonläheiselle elämälle. Swanin sadussa paimentyttö antaa rukkaset vauraalle vuorenpeikolle:

”Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan minulla täällä niin suuri sali, ettei keisarillakaan suurempaa. Taivas on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllinkyllin ja äidiltäni piimää sekä leipää.”

Auli Somersalon Päivikin sadussa vuoressa asuva peikkoprinsessa syö metsämansikoiden sijasta rubiineja ja kuuntelee kehtolaulunaan aarreaittojen hopeiden kilinää, ei linnunlaulua.

Peikkojen arvomaailma esitellään tyypillisesti niiden omasta näkökulmasta mielekkäänä mutta luonnonlapsen näkökulmasta ahdistavana tai säälittävänä. Mammonan palvomisella elämänläheisyyden vastakohtana on kiinnostavia yhtymäkohtia nykymaailmassa käytäviin keskusteluihin talouskasvun ja ympäristönsuojelun tärkeysjärjestyksestä.

Myös ihmisen käsityskyvyn ylittävä luonto on kiehtonut uskonnollista mielikuvitusta. Skadinaavisessa perinteessä taivaaseen kurkottavaa saarnea pidettiin pyhänä puuna, jonka latvassa asuivat aasat, juurissa kohtalottaret. Topelius puolestaan puhuu pilvilinnoista kauniiden henkien asuinsijoina.

Kuten moni antropologi on todennut, paikkojen pitäminen pyhinä johtaa usein eräänlaisten luonnonsuojelualueiden perustamiseen, ja vaikka aluetta ei kokonaan rauhoitettaisi, niin oletus siellä asuvista hengistä hillitsee hyötykäyttöä.

Topeliuksen satu ”Ahdin lahja” kertoo ahneesta kalastajan vaimosta, joka menettää Ahdilta saamansa lahjat, kun ryhtyy täyttämään merta kivillä. Pienemmässä mittakaavassa muun muassa tietyt puuyksilöt miellettiin entisaikaan suojeluspuiksi, jollaisen kaataminen saattoi talon perikatoon.

Pakanallisen luontomystiikan ja kristinuskon kohtaaminen on toistuva teema Topeliuksen ja monen muun sadunkertojan, kuten Anni Swanin tuotannossa. ”Sampo Lappalainen” kertoo saamelaisten pyhällä Rastekais-vuorella vietettävästä auringonjuhlasta aistimusvoimaisin sanoin mutta päätyy siihen, että luonnonuskontoon turvaaminen on viime kädessä onnenkauppaa. Ainoa luotettava tapa pelastua armottomalta vuoren kuninkaalta on vauvaiässä toimitettu kaste.

Myös sadussa ”Lakastunut lehti” pelastus tulee Raamatun kautta. Kevättuuli soittaa haavan lehvistössä kaunista laulua: ”tuhattuhatta lehteä on minun nuoressa haapapuussani, kaikki lehdet on kudottu päivänpaisteesta ja aamukasteesta, kaikki lehdet ovat kieliä, ja tuhattuhansin värisevin kielin ylistää minun haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä.” Yksittäinen lehti ymmärtää laulun sanoman kuitenkin vasta sitten, kun pääsee Raamatun väliin kirjanmerkiksi.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten puukirja. Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Kirsi Siraste (toim.) Šamaanisiskot. Siperialaisia satuja. Otava, Helsinki.

Aili Somersalo (1979) Päivikin satu. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Anni Swan (1997) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 1. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 2. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Vastaavuuksia – kuka on kukin luonnon allegorisessa verkostossa?

13.11. Ella istui yksin toimistolla pohtimassa satujen symboliikkaa.

Satujen luontokäsitysten tutkimusta vaikeuttaa se, että niissä esiintyvät eläimet ovat usein karikatyyreja erilaisista ihmistyypeistä. Tämä on ilmeistä erityisesti perinteisissä kansansaduissa, joissa eläimille on annettu ihmisten nimet: jänis on Jussi, susi Pekka, kettu Mikko. Kasken raivauksessa ja peltotöissä eläinten todellinen luonne tulee ilmi. Karhu on rehti työihminen, kun taas kettu keksii itselleen tärkeileviä virkoja ja luistaa urakasta.

Muodonmuutoskertomuksissa kysymys ei ole pelkistä vertauksista vaan syvemmästä yhteydestä eläimen ja ihmisen välillä. Tyypillisesti itsekäs tai pahansuopa ihminen muuttuu eläimeksi, jonka ulkoasu tai käyttäytyminen muistuttaa alkuperästä. Esimerkiksi palokärki on sadun mukaan kitsas emäntä, joka ihmisaikoinaan pukeutui mustaan silkkiin ja punaiseen huiviin. Toisaalta myös viaton eksynyt voi muuttua metsässä eläimeksi, kuten käy sulhastaan etsivälle piikatytölle.

Ovidiuksen kertomuksissa myös moni veden partaalla kasvava puu kätkee sisäänsä onnettoman ihmiskohtalon. Veljeään surevat Faethonin sisarukset muuttuvat poppeleiksi. Apollon ahdistelema Dafne muutetaan laakeripuuksi, lemmikkihirvensä vahingossa tappanut Cyparissus sypressiksi. Sireenistä taru kertoo, että se on kasvanut yksinäisen prinsessan hukkumispaikalle.

Ilmeisesti puiden inhimilliset piirteet – ääntely ja käsiä muistuttavat oksat – yhdistettyinä antiikin perinteeseen ovat pitäneet perinteen voimissaan kautta vuosisatojen. Danten Helvetissä itsemurhan tehneet on muutettu vaikeroiviksi puiksi, jotka vuotavat verta, jos oksankin taittaa. Anni Swanin sadussa ”Ihmekukka” Metsähiisi noituu onnettoman pojan leppäpölkyksi, joka Rudof Koivun kuvituksessa muistuttaa hämmentävässä määrin ihmistä.

Kukkaseenkin voi liittyä traaginen tarina, kuten kertomukset Narkissoksesta ja Adoniksesta osoittavat. Useimmat kukkaiskertomukset ovat kuitenkin viehkeitä ja viattomia. Kissankello on alun perin hiirten kissalle ostama kello, jota kukaan ei uskaltanut ripustaa pedon kaulaan. Kevätesikko on alkujaan ilmaantunut paikalle, jolle taivaan avaimet ovat pudonneet Pyhältä Pietarilta.

Myös jumalilla on omat tunnuslajinsa ja tarujen luonnontieteessä. Tammi on viikinkiperinteessä Torin puu, jonka oksille ripustettujen lahjojen uskottiin saavan aikaan sadetta.

Romanttisissa saduissa luonnon elementit symboloivat usein abstraktimpia asioita. Topeliuksen ”Koivun ja tähden” lopussa selitetään, että lapsien tavoittelema koivu merkitsee isänmaata ja tähti iäistä elämää.

Laura Sointeen "Tarinassa valkoisesta ruususta" kukka hahmottuu tytön seksuaalisen viattomuuden tunnukseksi. Häikäilemättömän prinssin ryöstettyä kukan Helena suistuu onnettomuuteen, mutta kaikki päättyy hyvin, kun prinssi vertauskuvallisen synnytysepisodin jälkeen kosii Helenaa.

Käsitys luonnonolennoista luomistyön tuloksina on myös vaikuttanut tapaan tulkita luonnon kirjaa. 1500-luvulla elänyt lääkäri Paracelsus tunnetaan signatuuriopista, jonka mukaan Jumala on kätkenyt jokaiseen kasviin vihjeen siitä, mihin sitä voidaan käyttää. Esimerkiksi sinivuokon maksan muotoinen lehti viittasi teorian mukaan siihen, että sillä voidaan lääkitä maksasairauksia.

Dante Alighieri (1997) Jumalainen näytelmä. Suomentanut Eino Leino. WSOY, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten puukirja. Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Laura Soinne (1976) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki.

Pirkko-Liisa Surojegin (2001) Suomen lasten eläinsadut. Otava, Helsinki.

Anni Swan (1997) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Syntymä, elämä, kuolema – evoluutioteorian ja satujen vertailua

16.10. Ella pohdiskeli yksin syntyjä syviä.

Erilaisten kasvien ja eläinten alkuperä on mietityttänyt ihmisiä jo kauan ennen kuin sen selittämiseen oli tieteellisiä edellytyksiä. Väitetään, että Ovidiuksen muodonmuutoskertomukset ovat inspiroineet evoluutioteoreetikkoja. Vaikka satujen käsitys eliöiden ominaisuuksien synnystä poikkeaa monin tavoin evoluution periaatteista, niin syntykertomuksia ja evoluutioteoriaa yhdistää dynaaminen luontokäsitys, jossa taksonomisia ryhmiä ei oteta annettuina.

Kansansatujen eläimet ja kasvit hahmottuvat usein jonkinlaisiksi artefakteiksi, ja siksi niiden erityspiirteet saavat hyvinkin kevytmielisiä selityksiä. Hämähäkin pelastama pappi piirtää kiitokseksi pyhän merkin ristilukin selkään; kettu taas rankaisee käärmettä epäsosiaalisuudesta tekemällä siitä jalattoman. Made on valmistettu kalojen luomisessa jääneistä tähteistä, ja siksi se näyttää kummalliselta ja joutuu häpeissään rymyämään pohjassa. Paholaisen matkimasta mehiläisestä kehkeytyy hyödytön ampiainen.

Luomistarinoita on vaikea sovittaa yhteen evoluutioteorian kanssa, mutta ihmisten tapaa havaita eläimiä ja assosioida niihin erilaisia merkityksiä tällaiset sadut kuvaavat ansiokkaasti. Lapsi oppii tunnistamaan hauen eläimenä, jonka niskassa on kyhmy, kun hänelle kerrotaan käärmeen matkustaneen salaa sen selässä. Huuhkajan äänen tunnistaa sulhastaan huhuilevaksi piiaksi. Sisiliskon kyky pudottaa häntänsä jää mieleen, kun tietää hännän olevan käärmeeltä saatu lahja.

Syntytarinat kannustavat paitsi tunnistamaan eläimiä ja niiden käyttäytymismalleja myös havainnoimaan luontoa entistä yksityiskohtaisemmin. Satu puuron voisilmästä, ahneesta äitipuolesta, tyttäristä ja laihoista tytärpuolista saa kuulijan tutkimaan keto-orvokin kukkaa terälehti terälehdeltä. Kertomus käelle asetetusta vaatimuksesta kukkua samassa puussa, kunnes käheytyy, herkistää käen laulun vivahteille.

Satujen syntykertomuksissa on harvoin eksplisiittisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Useimmiten eläimet haluavat itselleen tietynlaisia ominaisuuksia silkasta turhamaisuudesta. Närhi on puijannut itselleen korean höyhenpeitteen käeltä; kukko on varastanut pyrstösulkansa strutsilta; hauki on nielaissut kaunistautuakseen keltapilkullisen hameen.

Jos turhamaisuutta analysoidaan tarkemmin, käy kuitenkin ilmeiseksi, että viime kädessä ulkomuoto voi olla keskeinen tekijä lisääntymismenestyksessä. Jos eläimellä on varaa käyttää resursseja koristautumiseen, perustarpeiden tyydyttämisen täytyy olla sille vaivatonta. Siksi epäkäytännöllisten koristeiden mittavuus kasvattaa monessa lajissa mahdollisen lisääntymiskumppanin houkuttelevuutta.

Sadut havainnollistavat oivallisesti myös selviytymistaistelun raadollisuutta. Kun kalat valittavat Luojalle ihmisen asettamista verkoista, vastaus on tyly: jos verkoista halutaan päästä eroon, ne on kaadettava kumoon. Kun eläimet mittelevät voimiaan, parhaan aseman saavuttaa oveluudella ja petkuttamisella. Myös saaliseläinten on selviytyäkseen huijattava väkevämpiään ja vastustettava niiden juonia. Jo eläimiä luotaessa kullekin on annettu puolustautumiskeino – karhulle voimakkuus, ketulle viekkaus, jänikselle eksyttävät jäljet.

Kaikkiaan eläinten syntyminen kansansaduissa on paljon alkuarvoherkempää kuin todellisuudessa. Satunnaiset mielijohteet muokkaavat olennaisesti eläinten ulkomuotoa, ja hankitut ominaisuudet periytyvät. Yhteistä reaalimaailman kanssa on kuitenkin se, että eläimet kantavat kehossaan ja käyttäytymisessään jälkiä menneisyydestään.

Kirjallisuutta

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Pirkko-Liisa Surojegin (2001) Suomen lasten eläinsadut. Otava, Helsinki.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Jussi Viitala (2003) Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Sosiaalisen käyttäytymisen avaimet. Atena, Jyväskylä.

Metsän peitossa, vuoren uumenissa – ihmisen ja luonnon satumainen vuorovaikutus

25.9. käydyssä keskustelussa olivat mukana Eeva ja Ella.

Inhimillisen elämäntavan vetovoima osoittaa mahtinsa sellaisissa kansansaduissa, jossa eläimet kilpailevat pääsystä ihmisen kasvateiksi. Metsäkana voittaa kanan juoksussa, mutta kana pilkkaa sen karvaisia jalkoja niin, ettei se kehtaakaan mennä kylälle. Vaikka lintujen käytös rinnastuu naisten keskinäiseen kilpailuun, niin perusoletuksena tuntuu olevan, että kotieläimet ovat kunnia-asemassa.

Raul Roinen sadussa ”Uneksija” käy ilmeiseksi ihmiseksi syntymisen ylivertainen onni. Raskasmielinen prinssi haluaa muuttua ahveneksi, palsamipoppeliksi ja suolapatsaaksi, ennen kuin hän ymmärtää, että nuoren ihmisen osa on paras maailmassa.

Hieman problemaattisempana luonnon ja kulttuurin suhde esittäytyy Anni Swanin sadussa ”Peipponen”. Pojat vangitsevat linnun ja myyvät sen torilla liikuntakyvyttömän Pekan seuralaiseksi. Laulullaan lintu kertoo pojalle luonnon ihmeistä. Sydämessään se kuitenkin kaipaa vapauteen. Vasta kun Pekka on avannut häkin oven, niin lintu ymmärtää paikkansa olevan yksitoikkoisessa huoneessa, missä se voi olla hyödyksi.

Toisenlainen valta-asetelma vallitsee niissä kertomuksissa, joissa keskenkasvuinen ihminen eksyy metsään ja joutuu luonnon voimien armoille. Loistava esimerkki on Aili Somersalon Päivikin satu, jossa arkinen sieniretki muuttuu pisarakeijujen myötä saduksi, joka vie kaltoin kohdellun tytön peikkovuoren uumeniin ja viimein prinsessana satumaahan.

Päivikin eksymisellä on lukuisia esikuvia vanhemmissa satuklassikoissa. Topeliuksen ”Vattumadossa” Aina ja Teresia eksyvät marjamatkalla mutta päätyvät vattukuninkaan valtakuntaan. Tytöt ovat aiemmin pelastaneet madon hahmossa esiintyneen kuninkaan, ja niinpä tämä palkitsee ruhtinaallisesti tyttöjen laupeuden.

Anni Swanin sadussa ”Veli ja sisar” lapset eivät ehdi marjasta kotiin ennen pimeää ja käyvät maate kuusen alle. Kuusi koettaa suojata lapsia oksillaan, mutta häijy Syöjätär äkkää mättäällä marjatuohiset ja ryöstää tytön. Veli anelee apua Tapion väeltä, ja Tellervo auttaa pelastamaan sisaren. Apuna käytetään päivänvaloa, jota Syöjätär ja peikot eivät siedä.

Kuten Päivikin satu osoittaa, luontoon voi turvata sellainenkin, jolla ei ole tyydyttävää osaa ihmisten maailmassa. Swanin sadussa paimentyttö pesee siipensä loukanneen kurjen haavan, sitoo sen rautalehdellä ja syöttää toipilaalle puolukoita. Kurjet palkitsevat kaltoin kohdellun taikalusikalla ja lämpimillä vaatteilla.

Aina pelastuminen ei kuitenkaan ole kiinni armeliaisuudesta vaan nokkeluudesta. Topeliuksen ”Jäätehinen”-sadussa pikku Matti pelastuu jäävuorta muistuttavan jättiläisen kynsistä naurattamalla tätä erilaisilla sanaleikeillä. ”Ollin hiihtoretkessä” nimihenkilö välttyy vuoren kuninkaan kidalta taitavan huiputuksen ansiosta.

Topeliusta on syytetty petovihan lietsomisesta, mutta moni hänen saduistaan suhtautuu petoihin kohtuullisen lempeästi. Kapalossa makaavan lapsen viaton katse hämmentää nälkäisiä susia niin, että lapsi jää syömättä. Karhu ei janoa verta vaan toivoo joulun kunniaksi saavansa osan lapsille evääksi annetusta maidosta.

Topeliuksen myötätunto ei ulotu ainoastaan tuntoisiin eläimiin vaan myös puihin. Runo koivusta pohtii sitä, olisiko kaunis puu valmis kaatumaan kanteleeksi tai toisaalta haloiksi. ”Satu Tuulitukasta ja Pilviparrasta” kertoo lapsista, jotka kuulevat puuvanhusten laulun ja kieltävät isäänsä kaatamasta niitä.

Toistuvasti sadut opettavat, että ihmisen ja luonnon symbioottinen yhteiselo koituu loppujen lopuksi kaikkien onneksi. Vaikka ihmisen on elääkseen pakko hyödyntää luontoa, on viisasta olla kohtuullinen ja ymmärtää luonto henkien kansoittamaksi kodiksi, ei pelkäksi materiaalivarastoksi.

Eräät sadut puhuvat kuitenkin myös ihmisen otteen voimistumisesta ja villin luonnon katoamisesta. Anni Swanin ”Silkinhieno ja peikot” alkaa: ”Monta, monta vuotta sitten, silloin kun metsät vielä olivat syviä ja salaperäisiä, niin että niissä saattoi piillä peikkoja ja hiisiä…”

”Lumolinna” puolestaan muistuttaa siitä, että ikimetsien hävitessä vetäytyvät myös hyvät kääpiöt, haltiat ja kukkaissielut.

Raul Roine (1990) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Aili Somersalo (1979) Päivikin satu. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Pirkko-Liisa Surojegin (2001) Suomen lasten eläinsadut. Otava, Helsinki.

Anni Swan (1997) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 1. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 2. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Luonnon henki – luonnon sielullistaminen satukirjoissa

4.9 keskusteluun osallistuivat Ella, Reetta, Jonas, Niina ja pikku-Viola.

Lattiaa imuroidaan. Koira haukkuu, vaanii imurin suutinta, hyökkää sen kimppuun kuin kyseessä olisi reviirille tunkeutunut eläin. Vaikuttaa siltä, että taipumus tulkita epätavalliset luonnonilmiöt intentionaalisiksi olennoiksi on juurtunut syvälle monien eläinten psykologiaan.

Nykyisin animistisen ajattelun kohteena ovat usein koneet ja laitteet, joiden käyttäytyminen ylittää maallikon ymmärryksen. Menneinä aikoina ensisijainen ihmetyksen aihe oli kuitenkin epäinhimillinen luonto, jonka tahdon kunnioittaminen on keskeistä monissa luonnonuskonnoissa.

Säätilat ovat hyvä esimerkki tapahtumista, jotka ovat ihmisen kontrollin ulkopuolella ja kaipaavat selitystä. Antiikissa aurinko miellettiin Foiboksen vaunuiksi, joiden taitamaton ohjaaminen sai aikaan kuivuutta. Viikinkiperinteessä salamoiden uskottiin olevan Torin vuohien sorkista lähteviä kipinöitä, jyrinän taivaan poikki kiitävien vaunujen ääntä.

Luonnon sielullistaminen tulee esille myös käytännöllisissä yhteyksissä, kuten maatöihin liittyvässä luonnon merkkien lukemisessa. Suomalaisissa sääennustuksissa sadetta kutsutaan usein nimipäiväsankarin pissaksi, mikä on kaukana runollisista jumaltaruista. Vuoriarnikin latvamykeröitä on pidetty niittoukkona, piikana ja renkinä, joiden ilmaantuminen heinäpellolle tietää sitä, että on aika ryhtyä heinäntekoon.

Suomalaisista satukirjailijoista Topelius on suurin nimi myös luonnon sielullistajana. Huomio kiinnittyy hyvinkin hienovaraisiin luonnon piirteisiin; esimerkiksi rantahiekan aaltoviivat ovat sadun mukaan hopeakutrisen Aallottaren varpaanjälkiä.

Ulkoisesti vaatimattominkin luonnonkappale on Topeliuksella osallinen luomakunnan mahtavaan kokonaisuuteen ja omanlaisensa hengen asuinsija. Kuten kanto puhuu Suvikylän Syynelle:

”Sinä kummeksit, kuka minä olen? Minä olen vain vanha, kantorahjus, enkä mitään muuta. Olen ollut suuri puu, olen vanhettunut kuten muutkin ja myrsky on taittanut minut. Heitä minut tuleen, niin minä palan; hakkaa minut rikki, niin minä muutun lastuksi. Mutta niin kurja ja katoava kuin olenkin, olen kuitenkin pienoinen kappale suurta, elävää luontoa, ja sama voima, jonka Jumala on pannut luontoon, asuu minussakin. En voi enempää, kuin luonto voi, mutta minkä luonto voi, sen voin minäkin.”

Luonnon inspiroiva merkitys tulee esille satujen kerronnallisissa rakenteissa. Sen lisäksi, että luonnon elementit ovat oivallisia henkilöhahmoja, koko kertomus saatetaan laittaa Pähkinälahden rannassa kasvavan lumpeen, kukkavallan tai siniaallon piikkiin. ”Mistä satuja saadaan” -kertomuksen Maijaa korento neuvoo kuuntelemaan suurten honkien huminaa ja tavailemaan kuuran oksille kutomia kuvia.

Ihmiskertojat puolestaan käyvät elämyksellisiä vuoropuheluja tuulten ja lintujen kanssa. Runon puhujaksi hahmottuu usein ihmisen vahingoittama luonnonkappale, kuten pikkulintu, jonka pesän lapset ovat tuhonneet, tai kuusi, joka on kaadettu joulupuuksi eikä enää pääse piirtämään kuninkaana pilvenrantaa.

Topeliaanisen luonnon merkitysketjut johtavat viime kädessä Jumalaan, mutta kerronnan vivahteikkuus tekee kokonaisvaikutelmasta pikemminkin panteistisen. Lapset ymmärtävät luonnon puhetta paremmin kuin aikuiset, jotka pyrkivät esineellistämään, selittämään ja mittaamaan eivätkä enää luota intuitioonsa vaan ankaraan analyysiin tai kirjatietoon.

Redusoivan luontosuhteen kritiikkiä esiintyy myös Raul Roinen sadussa ”Pähkinäpoika”. Pähkinäviitaan syntyy luonnonoikkuna ihmisen muotoinen pähkinä, jonka taikuri herättää ja varustaa liikuntakyvyllä. Pähkinäpoika on kiinnostunut ihmisten maailmasta mutta joutuu pettymään.

Ihmisen ja eläimen välimaastoon sijoittuville peikoille pähkinäpoika on pelkkä herkkupala, lehtorille tutkimuskohde, tytölle elävä nukke, saiturille mahdollinen rikkauden lähde. Sadun lopussa pähkinä haluaakin palata tiedottoman kasvin osaan. Lukija jää pohtimaan, miten käy eläimille, jotka ilman taikuriakin ovat tietoisia olentoja mutta joita käytetään hyväksi siinä missä muutakin luontoa.

Joissain Topeliuksen saduissa luonnon olennot eivät heijasta niinkään jumaluutta kuin inhimillisiä hyveitä ja paheita. Narsistinen apolloperhonen hylkää ponnettoman valkovuokon. Mustasukkainen rantakallio tappaa viattoman lumpeen sitä tavoitellessaan. Korskea koivu päätyy vitsaksi, joka loppuun kulutettuna heitetään porsaan pahnojen joukkoon.

Luontoa sielullistamalla ihminen voi tarkastella oudoimpiakin ilmiöitä ikään kuin sisältä käsin ja toisaalta ottaa etäisyyttä sisimpiin tuntemuksiinsa. Animistista ajattelua on syytetty ihmiskeskeisyydestä, mutta usein se antaa enemmän sijaa moniäänisyydelle kuin pelkistetyn tieteellinen ajattelu.

Kuten Michael J. McDowell kirjoittaa, luonnon sielullistaminen tunnustaa luonnon ja arvon erottamattoman yhteyden. Vastakaikua herättää myös McDowellin ajatus siitä, että sielullistaminen on elimellinen osa inhimillistä havaitsemista eikä sitä pitäisi tuomita vaan ylistää.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten puukirja. Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Michael J. McDowell (1996) ”The Bakhtinian Road to Ecological Insight.” Cheryll Glotfeltyn ja Harold Frommin toimittamassa teoksessa The Ecocriticism Reader. Landmarks in Literary Ecology. The University of Georgia Press, Athens. Ss. 371–391.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Raul Roine (1990) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 1. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 2. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Lastenkirjallisuuspiiri lopetti toimintansa vuoden 2006 lopussa, mutta liitän alle luonnosmaisia kirjoituksia syksyn teemoista. Tapaamiset olivat teema-, ei kirja- tai kirjailijakeskeisiä, ja jokainen keskustelija sai lukea keskustelun pohjaksi mieleisiään kirjoja. Blogiin liitetyt kirjoitukset käsittelevät ainoastaan piirin vetäjän lukemia kirjoja, koska aika ei riittänyt muiden lainaamiseen kirjastosta. Kirjoituksia saa kuitenkin mieluusti kommentoida omien lukukokemusten perusteella.

Ovatko lastenkirjojen sankarit ekotallaajia vai puunhalaajia?

Puolustavatko vanhanajan sadut aina saaliseläimiä?

Vaikuttaako Pilviparran puhe lapsen luontosuhteeseen?

Saako kaunis kuvakirja katsomaan luontoa uusin silmin?

Onko nokkonen noiduttu kude vai arkinen keittoaines?

Syksyn 2006 teema: myyttinen luontosuhde lastenkirjoissa

Viidestä tapaamisesta ainakin pari ensimmäistä järjestetään Dodon toimistolla osoitteessa Vironkatu 5.

Ohjelma

4.9. klo 18 Luonnon henki - luonnon sielullistaminen satukirjoissa

25.9. klo 18 Metsän peitossa, vuoren uumenissa - ihmisen ja luonnon satumainen vuorovaikutus

16.10. klo 18 Syntymä, elämä, kuolema - evoluutioteorian ja satujen vertailua

13.11. klo 18 Vastaavuuksia - kuka kukin on luonnon allegorisessa verkostossa?

11.12. klo 18 Pyhä ja kirottu - luonto hyvän ja pahan taisteluareenana

Kaikille avoimiin tapaamisiin voi halutessaan varautua satuja lukemalla. Suositeltavia ovat esimerkiksi eri maiden kansansadut, Aisopos, La Fontaine ja Topelius.

Kevään teema on lastenkirjojen kaupunkivisiot, joiden pohdiskelu alkaa 13.3. klo 19. Aiheena on silloin kaupunkilainen ympäristövaikuttaminen, josta keskustellaan Inari ja Leena Krohnin Vihreän vallankumouksen sekä Asta Ikosen Kettukuja vaarassa -kirjan pohjalta. Tervetuloa!

Ihmemaakeskusteluun ei ole ilmaantunut ainuttakaan osallistujaa, joten täytyy varmaan sopia uusi aika. En jaksa raahata kaikkia Liisa-kirjoja saman tien kotiin, joten kokosin toimiston ikkunoihin näyttelyn niiden Dodo-kuvituksista.

18.1.

Piirin seuraava tapaaminen on 18.1. klo 19 Dodon toimistolla Vironkatu viitosessa. Silloin keskustellaan Ihmemaan Liisasta. Lewis Carrollin klassikosta on ilmestynyt suomennoksia monella eri otsikolla (Liisan seikkailut ihmemaassa, Alicen seikkailut ihmemaassa, Liisa Ihmemaassa). Yksi vaihtoehto on tietenkin lukea alkuteos Alice in Wonderland.

Tervetuloa mukaan!

Tonttujen seurassa

14.12. kaksi tonttujen ystävää kokoontui Dodon toimistolle lastenkirjallisuuspiirin joulukeskusteluun. Seuraavassa joitakin kirjojen herättämiä ajatuksia:

Suuri tonttukirja
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Panu Pekkanen (WSOY)

Tonttujen kutsu
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Panu Pekkanen (WSOY)

Tonttujen vuosi
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Ritva Toivola (Tammi)

Ihmiset saattavat kyllä ajatella että heidän maailmansa on yksitoikkoinen. Mutta tällöin on myös osattava kuvitella, millaista on kohdata kookas komeasarvinen hirvi hiljaisen metsän laidassa. Tämä elämys on pysynyt samanlaisena lukemattomat vuosisadat, ja silti jokainen haluaa kokea sen aina uudelleen.
(Suuri tonttukirja, suomentanut: Panu Pekkanen)

Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin kirjoissa renessanssihenkinen elämänilo yhdistyy tonttuetiikan kohtuullisuuteen ja kunnioittavaan luontosuhteeseen. Eri vuosikymmenillä ilmestyneissä teoksissa tonttukuvaus saa hiukan erilaisia painotuksia.

Suuri tonttukirja (Leven en werken van de Kabouter 1976) on kansantieteellinen johdatus tonttumaiseen elämänmuotoon. Tonttujen kutsu (De oproep der Kabouters 1987) on matkakertomus, jossa satu ja todellisuus sulautuvat todentuntuiseksi universumiksi. Tonttujen vuosi (Gnome Life 1999) käy syklisesti läpi eri vuodenaikoja ja niiden ehdoilla elämistä.

Ihmisen ja tontun yhteiset piirteet sekä tontun etevämmyys useilla elämänalueilla hajottavat taitavasti antroposentrisen maailmankuvan. Suuren tonttukirjan mukaan ihminen ja tonttu ovat vastaava lajipari kuin hirvi ja peura tai hevonen ja poni. Älyllisen kyvykkyytensä vuoksi tontut auttavat tuon tuostakin pulaan joutuneita elämiä, ja nämä puolestaan palvelevat tonttuja lajisidonnaisilla lahjoillaan.

Eläinten lihaan tontut eivät Tonttujen vuoden mukaan kajoa, ja munia ja maitoakin he syövät vain silloin, kun eläimet niitä tarjoavat. Suuri tonttukirja mainitsee esimerkkinä tästä hedelmöittymättömät linnunmunat, jotka tonttu osaa erottaa potentiaalisista poikasista. Tonttujen kutsun napatontuilla taas on taipumusta freeganismiin: kasvisruoan puutteessa he saavat osansa petojen saaliista.

Ekologinen esikuvallisuus ulottuu luonnollisesti muillekin elämänalueille kuin ruokavalioon. Energialähteenä käytetään risuja, pienimuotoista vesivoimaa ja puiden huojumisenergiaa. Matkaa taitetaan omin jaloin, naalin niskassa tai muuttolinnun siivin. Yksitoikkoiseksi elämä ei käy; siitä eläinten tapaturmat, älylliset haasteet ja ajattelemattomat ihmiset pitävät huolen.

Tonttujen myötäsyntyisten ominaisuuksien vuoksi ekologinen elämäntapa luontuu heiltä helpommin kuin ihmisiltä. Heidän aistinsa ovat tarkat, lihaksensa vahvat, sydämensä kestävä. Väestönkasvusta ei tarvitse huolehtia, koska tonttunaisella on ovulaatio vain kerran elämässään. Tonttujen lemmikkeinä pitämät metsähiiret ja sopulit eivät ilmeisesti lisäänny sen vikkelämmin.

Kuitenkin Huygenin tonttukirjat inspiroivat pohtimaan, miten oma elämänmuotomme voisi kehittyä tonttujen viitoittamaan suuntaan. Tässä suhteessa niillä on paljon annettavaa myös aikuislukijalle. Varsinkin Tonttujen kutsun Nukkumatti kritisoi ihmiskuntaa sellaisin äänenpainoin, että perheen pienimmissä teksti synnyttäisi lähinnä hedelmätöntä syyllisyyttä.

Rien Poortvlietin kuvitus on vaikuttavuudessaan vertaansa vailla. Kauriit ja kaniinit katsovat lukijaa tummin silmin, ja tajunta hukkuu lumisiin maisemiin. Kirjoja selaillessa tuntuu voimakkaasti siltä, että taiteilija on pannut tunnevoimaisiin kuviin koko sielunsa. Kuvituksen ansiosta tonttumaailma ei jää irralliseksi fantasiaksi vaan kasvaa ulos luonnonmukaisista havainnoista.

Tonttujen vuoden kuvituksessa huomion kiinnittää tonttujen lajirajat ylittävä perheidylli. Lämminhenkisistä tilannekuvista tulee hyvälle mielelle, joskin hieman häiritsevää on se, että suurten taulujen detaljit toistuvat muussa kuvituksessa. Syynä siihen lienee se, että Poortvliet poistui keskuudestamme 15.9.1995 63 vuoden ikäisenä. On surullista, että taiteilija ei ehtinyt työstää näkemystään esimerkiksi seuraavasta kohtauksesta:

"Saanko teiltä hiukan karvoja, kiltit kanit?" Kerttuli pyytää.
"Tietysti", kanit vastaavat. "Kampaa sitä meidän turkistamme."
Kerttuli kampaa kaneja tiheäpiikkisellä kammalla, varsinkin niiden vatsaa ja hännäntöpöä, sillä niissä on kaikkein pehmoisin karva. Kanit maata kellottavat selällään ja nauttivat kampaamisesta. Ne nauraa kikattavat.
(Tonttujen vuosi, suomentanut Ritva Toivola)

Joulumaan tonttujen tarinat
Teksti: Heli Karjalainen
Kuvat: Marjaliisa Pitkäranta
(WSOY)

Joulumaan tonttujen tarinat (1989) on kuin sekularisoitunut versio Huygenin ja Poortvlietin tonttuklassikoista. Aikuisen silmin kirja näyttää läpinäkyvän kaupalliselta: tavoitteena on houkutella matkailijoita Joulupukin Pajakylään ja Ranuan eläinpuistoon. Vaikka tarinoita siivittävät yliluonnolliset tehosteet, niin niitä vaivaa uskon puute markkinataloudesta riippumattomien olentojen olemassaoloon.

Takakansitekstin mukaan kirjan tonttujen suurin unelma on "ihmisen saattaminen takaisin luonnon yhteyteen", mikä käytännössä edellyttää lentomatkaa Lapin perukoille. Luonnon kauneutta kuvaileva kieli on pääpiirteissään kliseistä mutta vetoaa ehkä haaveellisiin pikkutyttöihin.

Tontut tuomitsevat roskaamisen ja puiden kaatamisen takapihalta. Rakentamiseen, ilmailuun ja omistamiseen he kuitenkin suhtautuvat kannustavasti. Suorastaan tekopyhältä vaikuttaa se, että poroa pieksävää varasta paheksutaan ankarasti, vaikka itse joulupukki kasvattaa vatsaansa poronkäristyksellä.

Joulumaan tonttujen tarinat ei taatusti syyllistä lasta, koska se yksilöi ympäristöpaheet helposti vältettäviksi ilkeilyiksi. Samalla kirja antaa täysin vääränlaisen kuvan siitä, mitä kriisistä selviytyminen käytännössä edellyttää. Myös kirjan naiskuva ahdistaa paikoitellen:

Joka vuosi ruskan aikaan - juuri niin kuin minäkin ensimmäisellä kerrallani - joulupukki vierailee majatalossa, ja silloin Kertulta ei liikene aikaa kenellekään muulle. Silloin se myös unohtaa vapauden kaipuunsa ja levottomuutensa, oman villin luontonsa. Päiväkausia se viihtyy lettipäisen tytön hahmossa leipoen ja paistaen ja juosten yhtenään ullakon portaita ylös ja alas.

Joulukorteistaan tunnetun Marjaliisa Pitkärannan kuvitus on paikoitellen oikein herttaista, ja kuvissa riittää tutkittavaa lukutaidottomille lapsille. Eläinpuistoa kuvaavilla sivuilla on kuitenkin aivan liian paljon eläimiä, jotta ne näyttäisivät luonnollisilta. Tontuista osaa voisi erehtyä luulemaan peikoiksi tai menninkäisiksi, eivätkä ne siloisuudessaan ole yhtä uskottavia kuin Poortvlietin luomukset.

Pääosassa sopuli

30.11. järjestetty lastenkirjallisuuskepi kokosi Dodon toimistolle ennätykselliset neljä aikuista, ja mielenkiintoisesti rönsyilevä keskustelu jatkui pitkälle neljättä tuntia. :) Sopulikirjallisuuden ohessa juttelimme mm. vaikutusvallattomuuden illuusiosta ja kuluttamisesta kiusaajien torjumiseen tarkoitettuna kilpavarusteluna. Kirjoitukseni pitäytyy kuitenkin sopuleissa... jos olet kiinnostunut keskusteluista, niin tervetuloa ensi kerralla omin korvin Vironkadulle!

Kluk ja sopulit
Teksti ja kuvat: Inga Borg
Suomennos: Aili Palmén (Otava)

Vuonna 1960 ilmestynyt Kluk ja sopulit (Plupp och lämlarna) kertoo tunturisopuleita kotaansa majoittavasta Kluk-peikosta ja lajitovereitaan individualistisemmasta Sami Sopulista. Kirjan juoni on rengasmainen: suureksi paisunut sopulikanta katoaa vaelluksilleen, kun taas Sami palaa kotiin ja perustaa oman perheen. Nykyaikaista lukijaa saattaa turhauttaa se, että kirjassa ei tapahdu kehitystä vaan se päättyy kysymykseen: "Jokohan se taas alkaa?"

Kirja perehdyttää lukijan tunturisopulin perusbiologiaan: elinympäristöön, pesärakennelmiin, ruokavalioon, kannanvaihteluihin, vaelluksiin, uimataitoon ja uhmakkaaseen luonteeseen. Hauska yksityiskohta on sopulin puheen onomatopoeettinen matkiminen: "Eske teske tee..."

Sopulin sisäistä elämää Inga Borg ei juurikaan kuvaa, mikä toisaalta lisää kirjan luonnontieteellistä uskottavuutta. Inhimillistävä puhe herra ja rouva Sopulista ja lastenkamarista vaikuttaa pintasilaukselta eikä juuri muuta realistista perusvirettä. Lauserakenteet ovat vanhahtavia mutta siksi yksinkertaisia, että kirja kelpaisi iltasaduksi myös perheen pienimmille.

Vanhanaikaisinta kirjassa on sen ihmiskuva: parin aukeaman verran kuvataan saamelaisia, jotka elävät täydellisessä luontaistaloudessa. Poromiehet yrittävät hätistellä sopulit pois leiristään, kun taas lapset ottavat niitä lemmikeikseen. Pysyvää häiriötä ihmisistä ei ole, sillä kohta sopulit jo vapautetaan. Laumasta erkaneminen on sammuttanut niiden vaellushalun, ja siksi hetkellinen vankeus koituu valittujen yksilöiden pelastukseksi.

Kluk-peikko kohtelee sopuleita kuin omia lapsiaan ja toimii vastavoimana armottomille luonnonlaeille. Ainoa linkki nykyaikaisiin ympäristöongelmiin, jonka kirjassa havaitsin, on sopulikannan kasvun vertautuminen väestöräjähdykseen - yksilön merkityksen ja turhan suuren populaation välinen jännite.

Kirjan akvarellien murretut värisävyt herättivät keskustelijoissa ihastusta, vaikka siveltimenjälki vaikutti paikoitellen sangen karkealta. Vaeltavia sopulilaumoja kuvaavat aukeamat olivat individualistisista nykylukijoista ahdistavia. Siksi toisekseen kuvien sopulit muistuttivat epäilyttävässä määrin marsuja ja majavia, emmekä olleet aivan varmoja siitä, minkä lajin edustajat Borgin malleina olivat poseeranneet.

Vaikka Kluk ja sopulit on poistunut kirjastojen avokokoelmista, niin elintarviketeollisuus on löytänyt uutta käyttöä kirjan kuvitukselle. Suomenkin ruokakaupoissa myydään Luulajassa valmistettua Pörri-peikon suklaamaitojuomaa, jonka pakkauksessa komeilee sinihiuksinen Plupp sopuli seuranaan. 45 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen saamelainen luontaistalous tuntuu olevan kauempana kuin koskaan.

Sammatunturin sopulivuosi
Teksti: Jukka Parkkinen
Kuvat: Kaarina Kaila
(WSOY)

Sammatunturin sopulivuosi (1996) on mukaansatempaava tarina Takku Mustaturkista, tunturisopuleitten pelastajasankarista. Jukka Parkkisen taidokas kerronta ja Kaarina Kailan herkät taideteokset johdattavat sen lukijan tunturiluonnon salaisimpiin sopukoihin. Kuvien ja tekstinkin luontokuvassa estetisoivan tulkinnan osuus on suuri, mutta silti ne avaavat uusia ovia luonnon toiseuden kunnioittamiseen.

Muinainen mytologia ja nykypäivä punoutuvat Parkkisen kirjassa omintakeiseksi magiikaksi. Aikuiseenkin tekee vaikutuksen kirjan alkupuolen kohtaus, jossa Takku ensimmäisen kerran kaivautuu lumesta tarkkailemaan Kirjokantta ja sopulivanhuksen joikausta. Loitsuillaan sopulisamaani saa Lemmingin tulen leiskumaan ja tunturin vapisemaan.

Tunturin tärinälle on arkisemmatkin selityksensä: ihmiset siellä räjäyttelevät kallioita hiihtokeskuksen tieltä. Sopulien arvoituksellista maailmankuvaa vasten inhimillinen ajattelutapa vaikuttaa alkeellisen valjulta. Edes tiede ei kykene erottautumaan redusoivasta latteudesta. Luonnontutkijat Antti ja Kiekunen ovat kovia mittaamaan, punnitsemaan ja vertailemaan mutta eivät tavoita olemassaolon perustavanlaatuista mitattomuutta.

Sammatunturin sopulivuosi on aidosti polyfoninen kertomus. Savolaisvoittoista lappia murtava poro, leppoisa lunni, mahtipontinen Puljun Aslakka, naiivit sopulisisarukset, Takun omanatuntona toimiva korppi... tunturimaisemaan avautuu puhuvien hahmojen kautta monta näkökulmaa. Erityisen ansiokkaita ovat sopulin ja saalistajien dialogit - hyväntahtoisen petoretoriikan ja epäluuloisen Takku-paran loputtomat sanaharkat.

Kaikessa nautittavuudessaan Sammaltunturin kieli on varsin vaativaa. Tunturiluonnon viisaudet, kuten "kyllä sopuli sijaa antaa" tai "ruoka puhuu suussa" tuskin avautuvat fraaseja tuntemattomille, ja mytologinen kielikylpy saattaa pienimpien kohdalla vaikeuttaa tarinan seuraamista. Verkkaisesti luettuna ja vaikeita sanoja selitellen kirja kuitenkin rikastuttaa kenen tahansa kielitajua.

Sammatunturin sopulivuosi tarjoaa elämyksellisen kosketuksen muinaissuomalaiseen maailmankuvaan ja herättää kysymyksen siitä, mitä olemme teknistymisen myötä menettäneet. Samanismin sijoittuminen sopuleihin puolestaan muistuttaa meitä evolutiivisista juuristamme. Kauan sitten emme olleet sopulia kummoisempi eläin, ja tavallaan juuri luonnonmystiikasta muodostuu silta meidän ja muiden lajien välille.

Lapsi samastuu kirjassa luultavasti Takkuun, jonka sankaruus perustuu vaaroille altistumiseen ja performatiiviseen kielenkäyttöön. Molemmilla on paikkansa myös käytännön ympäristönsuojelutyössä, mutta asuinpaikan vaihtaminen ei ole kestävä ratkaisu luonnon hupenemiseen. Mieluummin astuisin tulkinnassa metaforiselle tasolle ja olettaisin, että Sammalkero on oikeastaan tulevaisuusvisio, johon sopulikunta on saatava sitoutumaan.

Siiri Sopulin syksy
Teksti ja kuvat: Heikki Willamo
(Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy)

Siiri Sopulin syksy (1998) toimii pitkälti luonnon ehdoilla. Lähtökohtana on selvästi metsäsopulien empiirinen havainnointi, ja juoni on oikukkaan tarkoituksenmukainen niin kuin sopulin polku sammalikossa. Ihmepelastumiset eivät kuulu teoksen todellisuuteen, vaan sopuli joutuu tuon tuostakin kohtaamaan kuoleman katseen. Varpuspöllön kanssa ei neuvotella, ja on vain sattumasta kiinni, että Siirin tarina ei pääty seitsemännelle sivulle.

Erästä keskustelijaa ärsytti se, että esimerkiksi lumpeenlehdelle kipuaminen on otettu mukaan kirjaan vain siksi, että niin on sattunut luonnossa tapahtumaan. Willamon kirja ei olekaan satu samassa mielessä kuin muut keskustellut sopulikirjat - siinä luonto on läsnä sellaisenaan, ilman metaforista tarkoitetta.

Aistimusvoimaiset metsäkuvaukset ovat Siiri-kirjan parasta antia. Niiden kautta lapsi tai aikuinenkin oppii tunnistamaan vihreän sävyjä ja viihtymään pidempään metsän sydämessä, jos sinne kerran sattuu pääsemään. Kieli on vivahteikasta, tuskin kuitenkaan liian konstikasta lapsilukijalle tai -kuuntelijalle.

Sopulin kokemusmaailman kuvauksena Willamon kirja on tarkastelluista vakuuttavin. Siinä missä Parkkisen eläinhahmojen puheenparret ovat monimuotoisuudessaan hieman vieraannuttavia, Siirin näkökulmiin on kenen hyvänsä helppo eläytyä. Inhimillistäessäänkään teos ei kadota tuntumaa saaliseläimen realistisiin elinehtoihin.

Ehkä epäuskottavinta Willamon teoksessa on sen päättyminen Siirin ja Sampon onnelliseen avioliittoon. Ovatko sopulit todella yksiavioisia, vaikka kirjan alussa todetaan, että sopulityttöjä syntyy selvästi enemmän kuin -poikia? Vihjailevaa kuvausta sopulien pariutumisesta aikuiset keskustelijat pitivät eräiltä osin melko mauttomana, mutta lapseen se ehkä tekisi toisenlaisen vaikutuksen. Kirjan alussa töyhtötiaisfokalisoija on aikuisenkin mielestä luonteva ratkaisu.

Tunnelmalliset valokuvat herkistävät lukijan ikimetsän yksityiskohdille ja nöpönenäisten sopulien suloisuudelle. Hieno oivallus on kuvituksen sovittaminen sopuliperspektiiviin: sienten pilarit ja pakkasen puremat oravanmarjat kohoavat katsojan eteen kuin tämä olisi peukalon mittainen. Toisaalta kirjaan kaivattiin mukaan laajan skaalan panoraamoja, joihin voi sukeltaa. Taittoa alaan perehtynyt keskustelija moitti liian tietokirjamaiseksi.

Siiri Sopulin syksyn käsitys teknosfääristä on yksiselitteisen kauhistunut. Autot ovat outoja murisijoita, metsäkone raivoisasti ärjyvä hirviö. Pieni lapsi on koneiden edessä yhtä avuton kuin sopulinpoikanen. Toivottavasti jotakin kertomuksen synnyttämästä yhteisymmärryksestä on jäljellä vielä silloin, kun lukija on varttunut vaikutusvaltaiseksi aikuiseksi.

30.11.

Seuraava tapaaminen on Dodon toimistolla Vironkatu viitosessa syksyn viimeisenä iltana, 30.11. kello 19. Keskustelemme silloin sopulikirjallisuudesta, jota edustavat mm. Jukka Parkkisen Sammaltunturin sopulivuosi, Heikki Willamon Siiri Sopulin syksy sekä Inga Borgin Kluk ja sopulit. Tervetuloa mukaan!

Ellet pääse tällä kertaa, niin ota yhteyttä ja kerro, mitkä ajat sinulle sopisivat ja mistä kirjoista erityisesti haluaisit keskustella.