Tonttujen seurassa

14.12. kaksi tonttujen ystävää kokoontui Dodon toimistolle lastenkirjallisuuspiirin joulukeskusteluun. Seuraavassa joitakin kirjojen herättämiä ajatuksia:

Suuri tonttukirja
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Panu Pekkanen (WSOY)

Tonttujen kutsu
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Panu Pekkanen (WSOY)

Tonttujen vuosi
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Ritva Toivola (Tammi)

Ihmiset saattavat kyllä ajatella että heidän maailmansa on yksitoikkoinen. Mutta tällöin on myös osattava kuvitella, millaista on kohdata kookas komeasarvinen hirvi hiljaisen metsän laidassa. Tämä elämys on pysynyt samanlaisena lukemattomat vuosisadat, ja silti jokainen haluaa kokea sen aina uudelleen.
(Suuri tonttukirja, suomentanut: Panu Pekkanen)

Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin kirjoissa renessanssihenkinen elämänilo yhdistyy tonttuetiikan kohtuullisuuteen ja kunnioittavaan luontosuhteeseen. Eri vuosikymmenillä ilmestyneissä teoksissa tonttukuvaus saa hiukan erilaisia painotuksia.

Suuri tonttukirja (Leven en werken van de Kabouter 1976) on kansantieteellinen johdatus tonttumaiseen elämänmuotoon. Tonttujen kutsu (De oproep der Kabouters 1987) on matkakertomus, jossa satu ja todellisuus sulautuvat todentuntuiseksi universumiksi. Tonttujen vuosi (Gnome Life 1999) käy syklisesti läpi eri vuodenaikoja ja niiden ehdoilla elämistä.

Ihmisen ja tontun yhteiset piirteet sekä tontun etevämmyys useilla elämänalueilla hajottavat taitavasti antroposentrisen maailmankuvan. Suuren tonttukirjan mukaan ihminen ja tonttu ovat vastaava lajipari kuin hirvi ja peura tai hevonen ja poni. Älyllisen kyvykkyytensä vuoksi tontut auttavat tuon tuostakin pulaan joutuneita elämiä, ja nämä puolestaan palvelevat tonttuja lajisidonnaisilla lahjoillaan.

Eläinten lihaan tontut eivät Tonttujen vuoden mukaan kajoa, ja munia ja maitoakin he syövät vain silloin, kun eläimet niitä tarjoavat. Suuri tonttukirja mainitsee esimerkkinä tästä hedelmöittymättömät linnunmunat, jotka tonttu osaa erottaa potentiaalisista poikasista. Tonttujen kutsun napatontuilla taas on taipumusta freeganismiin: kasvisruoan puutteessa he saavat osansa petojen saaliista.

Ekologinen esikuvallisuus ulottuu luonnollisesti muillekin elämänalueille kuin ruokavalioon. Energialähteenä käytetään risuja, pienimuotoista vesivoimaa ja puiden huojumisenergiaa. Matkaa taitetaan omin jaloin, naalin niskassa tai muuttolinnun siivin. Yksitoikkoiseksi elämä ei käy; siitä eläinten tapaturmat, älylliset haasteet ja ajattelemattomat ihmiset pitävät huolen.

Tonttujen myötäsyntyisten ominaisuuksien vuoksi ekologinen elämäntapa luontuu heiltä helpommin kuin ihmisiltä. Heidän aistinsa ovat tarkat, lihaksensa vahvat, sydämensä kestävä. Väestönkasvusta ei tarvitse huolehtia, koska tonttunaisella on ovulaatio vain kerran elämässään. Tonttujen lemmikkeinä pitämät metsähiiret ja sopulit eivät ilmeisesti lisäänny sen vikkelämmin.

Kuitenkin Huygenin tonttukirjat inspiroivat pohtimaan, miten oma elämänmuotomme voisi kehittyä tonttujen viitoittamaan suuntaan. Tässä suhteessa niillä on paljon annettavaa myös aikuislukijalle. Varsinkin Tonttujen kutsun Nukkumatti kritisoi ihmiskuntaa sellaisin äänenpainoin, että perheen pienimmissä teksti synnyttäisi lähinnä hedelmätöntä syyllisyyttä.

Rien Poortvlietin kuvitus on vaikuttavuudessaan vertaansa vailla. Kauriit ja kaniinit katsovat lukijaa tummin silmin, ja tajunta hukkuu lumisiin maisemiin. Kirjoja selaillessa tuntuu voimakkaasti siltä, että taiteilija on pannut tunnevoimaisiin kuviin koko sielunsa. Kuvituksen ansiosta tonttumaailma ei jää irralliseksi fantasiaksi vaan kasvaa ulos luonnonmukaisista havainnoista.

Tonttujen vuoden kuvituksessa huomion kiinnittää tonttujen lajirajat ylittävä perheidylli. Lämminhenkisistä tilannekuvista tulee hyvälle mielelle, joskin hieman häiritsevää on se, että suurten taulujen detaljit toistuvat muussa kuvituksessa. Syynä siihen lienee se, että Poortvliet poistui keskuudestamme 15.9.1995 63 vuoden ikäisenä. On surullista, että taiteilija ei ehtinyt työstää näkemystään esimerkiksi seuraavasta kohtauksesta:

"Saanko teiltä hiukan karvoja, kiltit kanit?" Kerttuli pyytää.
"Tietysti", kanit vastaavat. "Kampaa sitä meidän turkistamme."
Kerttuli kampaa kaneja tiheäpiikkisellä kammalla, varsinkin niiden vatsaa ja hännäntöpöä, sillä niissä on kaikkein pehmoisin karva. Kanit maata kellottavat selällään ja nauttivat kampaamisesta. Ne nauraa kikattavat.
(Tonttujen vuosi, suomentanut Ritva Toivola)

Joulumaan tonttujen tarinat
Teksti: Heli Karjalainen
Kuvat: Marjaliisa Pitkäranta
(WSOY)

Joulumaan tonttujen tarinat (1989) on kuin sekularisoitunut versio Huygenin ja Poortvlietin tonttuklassikoista. Aikuisen silmin kirja näyttää läpinäkyvän kaupalliselta: tavoitteena on houkutella matkailijoita Joulupukin Pajakylään ja Ranuan eläinpuistoon. Vaikka tarinoita siivittävät yliluonnolliset tehosteet, niin niitä vaivaa uskon puute markkinataloudesta riippumattomien olentojen olemassaoloon.

Takakansitekstin mukaan kirjan tonttujen suurin unelma on "ihmisen saattaminen takaisin luonnon yhteyteen", mikä käytännössä edellyttää lentomatkaa Lapin perukoille. Luonnon kauneutta kuvaileva kieli on pääpiirteissään kliseistä mutta vetoaa ehkä haaveellisiin pikkutyttöihin.

Tontut tuomitsevat roskaamisen ja puiden kaatamisen takapihalta. Rakentamiseen, ilmailuun ja omistamiseen he kuitenkin suhtautuvat kannustavasti. Suorastaan tekopyhältä vaikuttaa se, että poroa pieksävää varasta paheksutaan ankarasti, vaikka itse joulupukki kasvattaa vatsaansa poronkäristyksellä.

Joulumaan tonttujen tarinat ei taatusti syyllistä lasta, koska se yksilöi ympäristöpaheet helposti vältettäviksi ilkeilyiksi. Samalla kirja antaa täysin vääränlaisen kuvan siitä, mitä kriisistä selviytyminen käytännössä edellyttää. Myös kirjan naiskuva ahdistaa paikoitellen:

Joka vuosi ruskan aikaan - juuri niin kuin minäkin ensimmäisellä kerrallani - joulupukki vierailee majatalossa, ja silloin Kertulta ei liikene aikaa kenellekään muulle. Silloin se myös unohtaa vapauden kaipuunsa ja levottomuutensa, oman villin luontonsa. Päiväkausia se viihtyy lettipäisen tytön hahmossa leipoen ja paistaen ja juosten yhtenään ullakon portaita ylös ja alas.

Joulukorteistaan tunnetun Marjaliisa Pitkärannan kuvitus on paikoitellen oikein herttaista, ja kuvissa riittää tutkittavaa lukutaidottomille lapsille. Eläinpuistoa kuvaavilla sivuilla on kuitenkin aivan liian paljon eläimiä, jotta ne näyttäisivät luonnollisilta. Tontuista osaa voisi erehtyä luulemaan peikoiksi tai menninkäisiksi, eivätkä ne siloisuudessaan ole yhtä uskottavia kuin Poortvlietin luomukset.