Luonnon henki – luonnon sielullistaminen satukirjoissa

4.9 keskusteluun osallistuivat Ella, Reetta, Jonas, Niina ja pikku-Viola.

Lattiaa imuroidaan. Koira haukkuu, vaanii imurin suutinta, hyökkää sen kimppuun kuin kyseessä olisi reviirille tunkeutunut eläin. Vaikuttaa siltä, että taipumus tulkita epätavalliset luonnonilmiöt intentionaalisiksi olennoiksi on juurtunut syvälle monien eläinten psykologiaan.

Nykyisin animistisen ajattelun kohteena ovat usein koneet ja laitteet, joiden käyttäytyminen ylittää maallikon ymmärryksen. Menneinä aikoina ensisijainen ihmetyksen aihe oli kuitenkin epäinhimillinen luonto, jonka tahdon kunnioittaminen on keskeistä monissa luonnonuskonnoissa.

Säätilat ovat hyvä esimerkki tapahtumista, jotka ovat ihmisen kontrollin ulkopuolella ja kaipaavat selitystä. Antiikissa aurinko miellettiin Foiboksen vaunuiksi, joiden taitamaton ohjaaminen sai aikaan kuivuutta. Viikinkiperinteessä salamoiden uskottiin olevan Torin vuohien sorkista lähteviä kipinöitä, jyrinän taivaan poikki kiitävien vaunujen ääntä.

Luonnon sielullistaminen tulee esille myös käytännöllisissä yhteyksissä, kuten maatöihin liittyvässä luonnon merkkien lukemisessa. Suomalaisissa sääennustuksissa sadetta kutsutaan usein nimipäiväsankarin pissaksi, mikä on kaukana runollisista jumaltaruista. Vuoriarnikin latvamykeröitä on pidetty niittoukkona, piikana ja renkinä, joiden ilmaantuminen heinäpellolle tietää sitä, että on aika ryhtyä heinäntekoon.

Suomalaisista satukirjailijoista Topelius on suurin nimi myös luonnon sielullistajana. Huomio kiinnittyy hyvinkin hienovaraisiin luonnon piirteisiin; esimerkiksi rantahiekan aaltoviivat ovat sadun mukaan hopeakutrisen Aallottaren varpaanjälkiä.

Ulkoisesti vaatimattominkin luonnonkappale on Topeliuksella osallinen luomakunnan mahtavaan kokonaisuuteen ja omanlaisensa hengen asuinsija. Kuten kanto puhuu Suvikylän Syynelle:

”Sinä kummeksit, kuka minä olen? Minä olen vain vanha, kantorahjus, enkä mitään muuta. Olen ollut suuri puu, olen vanhettunut kuten muutkin ja myrsky on taittanut minut. Heitä minut tuleen, niin minä palan; hakkaa minut rikki, niin minä muutun lastuksi. Mutta niin kurja ja katoava kuin olenkin, olen kuitenkin pienoinen kappale suurta, elävää luontoa, ja sama voima, jonka Jumala on pannut luontoon, asuu minussakin. En voi enempää, kuin luonto voi, mutta minkä luonto voi, sen voin minäkin.”

Luonnon inspiroiva merkitys tulee esille satujen kerronnallisissa rakenteissa. Sen lisäksi, että luonnon elementit ovat oivallisia henkilöhahmoja, koko kertomus saatetaan laittaa Pähkinälahden rannassa kasvavan lumpeen, kukkavallan tai siniaallon piikkiin. ”Mistä satuja saadaan” -kertomuksen Maijaa korento neuvoo kuuntelemaan suurten honkien huminaa ja tavailemaan kuuran oksille kutomia kuvia.

Ihmiskertojat puolestaan käyvät elämyksellisiä vuoropuheluja tuulten ja lintujen kanssa. Runon puhujaksi hahmottuu usein ihmisen vahingoittama luonnonkappale, kuten pikkulintu, jonka pesän lapset ovat tuhonneet, tai kuusi, joka on kaadettu joulupuuksi eikä enää pääse piirtämään kuninkaana pilvenrantaa.

Topeliaanisen luonnon merkitysketjut johtavat viime kädessä Jumalaan, mutta kerronnan vivahteikkuus tekee kokonaisvaikutelmasta pikemminkin panteistisen. Lapset ymmärtävät luonnon puhetta paremmin kuin aikuiset, jotka pyrkivät esineellistämään, selittämään ja mittaamaan eivätkä enää luota intuitioonsa vaan ankaraan analyysiin tai kirjatietoon.

Redusoivan luontosuhteen kritiikkiä esiintyy myös Raul Roinen sadussa ”Pähkinäpoika”. Pähkinäviitaan syntyy luonnonoikkuna ihmisen muotoinen pähkinä, jonka taikuri herättää ja varustaa liikuntakyvyllä. Pähkinäpoika on kiinnostunut ihmisten maailmasta mutta joutuu pettymään.

Ihmisen ja eläimen välimaastoon sijoittuville peikoille pähkinäpoika on pelkkä herkkupala, lehtorille tutkimuskohde, tytölle elävä nukke, saiturille mahdollinen rikkauden lähde. Sadun lopussa pähkinä haluaakin palata tiedottoman kasvin osaan. Lukija jää pohtimaan, miten käy eläimille, jotka ilman taikuriakin ovat tietoisia olentoja mutta joita käytetään hyväksi siinä missä muutakin luontoa.

Joissain Topeliuksen saduissa luonnon olennot eivät heijasta niinkään jumaluutta kuin inhimillisiä hyveitä ja paheita. Narsistinen apolloperhonen hylkää ponnettoman valkovuokon. Mustasukkainen rantakallio tappaa viattoman lumpeen sitä tavoitellessaan. Korskea koivu päätyy vitsaksi, joka loppuun kulutettuna heitetään porsaan pahnojen joukkoon.

Luontoa sielullistamalla ihminen voi tarkastella oudoimpiakin ilmiöitä ikään kuin sisältä käsin ja toisaalta ottaa etäisyyttä sisimpiin tuntemuksiinsa. Animistista ajattelua on syytetty ihmiskeskeisyydestä, mutta usein se antaa enemmän sijaa moniäänisyydelle kuin pelkistetyn tieteellinen ajattelu.

Kuten Michael J. McDowell kirjoittaa, luonnon sielullistaminen tunnustaa luonnon ja arvon erottamattoman yhteyden. Vastakaikua herättää myös McDowellin ajatus siitä, että sielullistaminen on elimellinen osa inhimillistä havaitsemista eikä sitä pitäisi tuomita vaan ylistää.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten puukirja. Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Michael J. McDowell (1996) ”The Bakhtinian Road to Ecological Insight.” Cheryll Glotfeltyn ja Harold Frommin toimittamassa teoksessa The Ecocriticism Reader. Landmarks in Literary Ecology. The University of Georgia Press, Athens. Ss. 371–391.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Raul Roine (1990) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 1. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 2. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.