Syntymä, elämä, kuolema – evoluutioteorian ja satujen vertailua

16.10. Ella pohdiskeli yksin syntyjä syviä.

Erilaisten kasvien ja eläinten alkuperä on mietityttänyt ihmisiä jo kauan ennen kuin sen selittämiseen oli tieteellisiä edellytyksiä. Väitetään, että Ovidiuksen muodonmuutoskertomukset ovat inspiroineet evoluutioteoreetikkoja. Vaikka satujen käsitys eliöiden ominaisuuksien synnystä poikkeaa monin tavoin evoluution periaatteista, niin syntykertomuksia ja evoluutioteoriaa yhdistää dynaaminen luontokäsitys, jossa taksonomisia ryhmiä ei oteta annettuina.

Kansansatujen eläimet ja kasvit hahmottuvat usein jonkinlaisiksi artefakteiksi, ja siksi niiden erityspiirteet saavat hyvinkin kevytmielisiä selityksiä. Hämähäkin pelastama pappi piirtää kiitokseksi pyhän merkin ristilukin selkään; kettu taas rankaisee käärmettä epäsosiaalisuudesta tekemällä siitä jalattoman. Made on valmistettu kalojen luomisessa jääneistä tähteistä, ja siksi se näyttää kummalliselta ja joutuu häpeissään rymyämään pohjassa. Paholaisen matkimasta mehiläisestä kehkeytyy hyödytön ampiainen.

Luomistarinoita on vaikea sovittaa yhteen evoluutioteorian kanssa, mutta ihmisten tapaa havaita eläimiä ja assosioida niihin erilaisia merkityksiä tällaiset sadut kuvaavat ansiokkaasti. Lapsi oppii tunnistamaan hauen eläimenä, jonka niskassa on kyhmy, kun hänelle kerrotaan käärmeen matkustaneen salaa sen selässä. Huuhkajan äänen tunnistaa sulhastaan huhuilevaksi piiaksi. Sisiliskon kyky pudottaa häntänsä jää mieleen, kun tietää hännän olevan käärmeeltä saatu lahja.

Syntytarinat kannustavat paitsi tunnistamaan eläimiä ja niiden käyttäytymismalleja myös havainnoimaan luontoa entistä yksityiskohtaisemmin. Satu puuron voisilmästä, ahneesta äitipuolesta, tyttäristä ja laihoista tytärpuolista saa kuulijan tutkimaan keto-orvokin kukkaa terälehti terälehdeltä. Kertomus käelle asetetusta vaatimuksesta kukkua samassa puussa, kunnes käheytyy, herkistää käen laulun vivahteille.

Satujen syntykertomuksissa on harvoin eksplisiittisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Useimmiten eläimet haluavat itselleen tietynlaisia ominaisuuksia silkasta turhamaisuudesta. Närhi on puijannut itselleen korean höyhenpeitteen käeltä; kukko on varastanut pyrstösulkansa strutsilta; hauki on nielaissut kaunistautuakseen keltapilkullisen hameen.

Jos turhamaisuutta analysoidaan tarkemmin, käy kuitenkin ilmeiseksi, että viime kädessä ulkomuoto voi olla keskeinen tekijä lisääntymismenestyksessä. Jos eläimellä on varaa käyttää resursseja koristautumiseen, perustarpeiden tyydyttämisen täytyy olla sille vaivatonta. Siksi epäkäytännöllisten koristeiden mittavuus kasvattaa monessa lajissa mahdollisen lisääntymiskumppanin houkuttelevuutta.

Sadut havainnollistavat oivallisesti myös selviytymistaistelun raadollisuutta. Kun kalat valittavat Luojalle ihmisen asettamista verkoista, vastaus on tyly: jos verkoista halutaan päästä eroon, ne on kaadettava kumoon. Kun eläimet mittelevät voimiaan, parhaan aseman saavuttaa oveluudella ja petkuttamisella. Myös saaliseläinten on selviytyäkseen huijattava väkevämpiään ja vastustettava niiden juonia. Jo eläimiä luotaessa kullekin on annettu puolustautumiskeino – karhulle voimakkuus, ketulle viekkaus, jänikselle eksyttävät jäljet.

Kaikkiaan eläinten syntyminen kansansaduissa on paljon alkuarvoherkempää kuin todellisuudessa. Satunnaiset mielijohteet muokkaavat olennaisesti eläinten ulkomuotoa, ja hankitut ominaisuudet periytyvät. Yhteistä reaalimaailman kanssa on kuitenkin se, että eläimet kantavat kehossaan ja käyttäytymisessään jälkiä menneisyydestään.

Kirjallisuutta

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Pirkko-Liisa Surojegin (2001) Suomen lasten eläinsadut. Otava, Helsinki.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Jussi Viitala (2003) Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Sosiaalisen käyttäytymisen avaimet. Atena, Jyväskylä.