Pyhä ja kirottu – luonto hyvän ja pahan taisteluareenana

11.12. keskusteluun osallistuivat Ellan lisäksi Irina ja Jepa aikuisten kirjallisuuspiiristä.

Pyhittämisen ja kiroamisen käytännölliset lähtökohdat ovat ilmeiset saduissa kissan ja hiiren synnystä. Erään version mukaan Paha päästää häävieraiden kiusaksi joukon hiiriä, mutta valkea liina muuttuu kissaksi, joka ryhtyy pyydystämään kiusankappaleita. Toisessa tarinassa Paha luo hiiren, Luoja kissan kilpailijansa tekeleen viholliseksi. Siperialaisessa sadussa hyttyset ja kärpäset syntyvät hirveän jättiläisen sielusta, jonka urhea metsästäjä halkaisee miekallaan.

Aina pyhän eläimen tai kasvin tuoma hyöty ei ole nykyihmisen silmissä niin ilmeinen kuin kissan kyky pyydystää hiiriä. Vanhan uskomuksen mukaan virsikirjan väliin piilotettu apilanlehti auttoi pitkänperjantain jumalanpalveluksessa tunnistamaan noidat: apilan piilottaja näki noitien istuvan kirkonpenkissä voipytyt päässä.

Pimeys liitetään saduissa usein pakanuuteen tai kuolemaan, ja tässäkin voidaan nähdä yhteys pimeän vuodenajan vaivalloisuuteen sähkövaloja ja keskuslämmitystä edeltäneenä aikana. Topeliuksen ”Peikkojen joulu” kertoo pimeän ja kylmän vuoren sisällä piileksivistä peikoista, joiden elämänmuodosta joulutähden valo tekee lopun.

Agraarisen yhteiskunnan käytännönläheinen arvomaailma on läsnä myös romantiikan perinteeseen liittyvissä saduissa. Topeliuksen ”Sikussa” lehmän upottava suo, myrkyttävä ruoho ja kuoliaaksi pistävä käärme kuuluvat laidunmaan noitien palveluskuntaan. Anni Swanin ”Nokkosnoidassa” nokkosia kasvavat maat ovat noidan peltoja, joiden polttavasta sadosta Anna-Kaisa joutuu kehräämään kultalankaa.

Linnut sitä vastoin ovat enkeleitä, jotka Topeliuksen ”Koivussa ja tähdessä” opastavat vieraalle maalle vietyjä lapsia kotiin ja Anni Swanin ”Ihmekukassa” neuvovat sulhasensa hukannutta neitoa.

Vuoren pimeyteen ja kylmyyteen liitetään usein ajatus vauraudesta, joka esitetään vaihtoehtona luonnonläheiselle elämälle. Swanin sadussa paimentyttö antaa rukkaset vauraalle vuorenpeikolle:

”Mitäpä minä kymmenellä huoneella? Onhan minulla täällä niin suuri sali, ettei keisarillakaan suurempaa. Taivas on kattona, viheriä nurmi ja punainen kanervikko lattiana, korkeat puut seininä. Hienoja pukuja en koskaan ole rakastanut; pannukakku tosin ei olisi hullumpaa, mutta saanhan metsästä marjoja yllinkyllin ja äidiltäni piimää sekä leipää.”

Auli Somersalon Päivikin sadussa vuoressa asuva peikkoprinsessa syö metsämansikoiden sijasta rubiineja ja kuuntelee kehtolaulunaan aarreaittojen hopeiden kilinää, ei linnunlaulua.

Peikkojen arvomaailma esitellään tyypillisesti niiden omasta näkökulmasta mielekkäänä mutta luonnonlapsen näkökulmasta ahdistavana tai säälittävänä. Mammonan palvomisella elämänläheisyyden vastakohtana on kiinnostavia yhtymäkohtia nykymaailmassa käytäviin keskusteluihin talouskasvun ja ympäristönsuojelun tärkeysjärjestyksestä.

Myös ihmisen käsityskyvyn ylittävä luonto on kiehtonut uskonnollista mielikuvitusta. Skadinaavisessa perinteessä taivaaseen kurkottavaa saarnea pidettiin pyhänä puuna, jonka latvassa asuivat aasat, juurissa kohtalottaret. Topelius puolestaan puhuu pilvilinnoista kauniiden henkien asuinsijoina.

Kuten moni antropologi on todennut, paikkojen pitäminen pyhinä johtaa usein eräänlaisten luonnonsuojelualueiden perustamiseen, ja vaikka aluetta ei kokonaan rauhoitettaisi, niin oletus siellä asuvista hengistä hillitsee hyötykäyttöä.

Topeliuksen satu ”Ahdin lahja” kertoo ahneesta kalastajan vaimosta, joka menettää Ahdilta saamansa lahjat, kun ryhtyy täyttämään merta kivillä. Pienemmässä mittakaavassa muun muassa tietyt puuyksilöt miellettiin entisaikaan suojeluspuiksi, jollaisen kaataminen saattoi talon perikatoon.

Pakanallisen luontomystiikan ja kristinuskon kohtaaminen on toistuva teema Topeliuksen ja monen muun sadunkertojan, kuten Anni Swanin tuotannossa. ”Sampo Lappalainen” kertoo saamelaisten pyhällä Rastekais-vuorella vietettävästä auringonjuhlasta aistimusvoimaisin sanoin mutta päätyy siihen, että luonnonuskontoon turvaaminen on viime kädessä onnenkauppaa. Ainoa luotettava tapa pelastua armottomalta vuoren kuninkaalta on vauvaiässä toimitettu kaste.

Myös sadussa ”Lakastunut lehti” pelastus tulee Raamatun kautta. Kevättuuli soittaa haavan lehvistössä kaunista laulua: ”tuhattuhatta lehteä on minun nuoressa haapapuussani, kaikki lehdet on kudottu päivänpaisteesta ja aamukasteesta, kaikki lehdet ovat kieliä, ja tuhattuhansin värisevin kielin ylistää minun haapani Jumalan ääretöntä hyvyyttä.” Yksittäinen lehti ymmärtää laulun sanoman kuitenkin vasta sitten, kun pääsee Raamatun väliin kirjanmerkiksi.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten puukirja. Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Kirsi Siraste (toim.) Šamaanisiskot. Siperialaisia satuja. Otava, Helsinki.

Aili Somersalo (1979) Päivikin satu. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Anni Swan (1997) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 1. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 2. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Vastaavuuksia – kuka on kukin luonnon allegorisessa verkostossa?

13.11. Ella istui yksin toimistolla pohtimassa satujen symboliikkaa.

Satujen luontokäsitysten tutkimusta vaikeuttaa se, että niissä esiintyvät eläimet ovat usein karikatyyreja erilaisista ihmistyypeistä. Tämä on ilmeistä erityisesti perinteisissä kansansaduissa, joissa eläimille on annettu ihmisten nimet: jänis on Jussi, susi Pekka, kettu Mikko. Kasken raivauksessa ja peltotöissä eläinten todellinen luonne tulee ilmi. Karhu on rehti työihminen, kun taas kettu keksii itselleen tärkeileviä virkoja ja luistaa urakasta.

Muodonmuutoskertomuksissa kysymys ei ole pelkistä vertauksista vaan syvemmästä yhteydestä eläimen ja ihmisen välillä. Tyypillisesti itsekäs tai pahansuopa ihminen muuttuu eläimeksi, jonka ulkoasu tai käyttäytyminen muistuttaa alkuperästä. Esimerkiksi palokärki on sadun mukaan kitsas emäntä, joka ihmisaikoinaan pukeutui mustaan silkkiin ja punaiseen huiviin. Toisaalta myös viaton eksynyt voi muuttua metsässä eläimeksi, kuten käy sulhastaan etsivälle piikatytölle.

Ovidiuksen kertomuksissa myös moni veden partaalla kasvava puu kätkee sisäänsä onnettoman ihmiskohtalon. Veljeään surevat Faethonin sisarukset muuttuvat poppeleiksi. Apollon ahdistelema Dafne muutetaan laakeripuuksi, lemmikkihirvensä vahingossa tappanut Cyparissus sypressiksi. Sireenistä taru kertoo, että se on kasvanut yksinäisen prinsessan hukkumispaikalle.

Ilmeisesti puiden inhimilliset piirteet – ääntely ja käsiä muistuttavat oksat – yhdistettyinä antiikin perinteeseen ovat pitäneet perinteen voimissaan kautta vuosisatojen. Danten Helvetissä itsemurhan tehneet on muutettu vaikeroiviksi puiksi, jotka vuotavat verta, jos oksankin taittaa. Anni Swanin sadussa ”Ihmekukka” Metsähiisi noituu onnettoman pojan leppäpölkyksi, joka Rudof Koivun kuvituksessa muistuttaa hämmentävässä määrin ihmistä.

Kukkaseenkin voi liittyä traaginen tarina, kuten kertomukset Narkissoksesta ja Adoniksesta osoittavat. Useimmat kukkaiskertomukset ovat kuitenkin viehkeitä ja viattomia. Kissankello on alun perin hiirten kissalle ostama kello, jota kukaan ei uskaltanut ripustaa pedon kaulaan. Kevätesikko on alkujaan ilmaantunut paikalle, jolle taivaan avaimet ovat pudonneet Pyhältä Pietarilta.

Myös jumalilla on omat tunnuslajinsa ja tarujen luonnontieteessä. Tammi on viikinkiperinteessä Torin puu, jonka oksille ripustettujen lahjojen uskottiin saavan aikaan sadetta.

Romanttisissa saduissa luonnon elementit symboloivat usein abstraktimpia asioita. Topeliuksen ”Koivun ja tähden” lopussa selitetään, että lapsien tavoittelema koivu merkitsee isänmaata ja tähti iäistä elämää.

Laura Sointeen "Tarinassa valkoisesta ruususta" kukka hahmottuu tytön seksuaalisen viattomuuden tunnukseksi. Häikäilemättömän prinssin ryöstettyä kukan Helena suistuu onnettomuuteen, mutta kaikki päättyy hyvin, kun prinssi vertauskuvallisen synnytysepisodin jälkeen kosii Helenaa.

Käsitys luonnonolennoista luomistyön tuloksina on myös vaikuttanut tapaan tulkita luonnon kirjaa. 1500-luvulla elänyt lääkäri Paracelsus tunnetaan signatuuriopista, jonka mukaan Jumala on kätkenyt jokaiseen kasviin vihjeen siitä, mihin sitä voidaan käyttää. Esimerkiksi sinivuokon maksan muotoinen lehti viittasi teorian mukaan siihen, että sillä voidaan lääkitä maksasairauksia.

Dante Alighieri (1997) Jumalainen näytelmä. Suomentanut Eino Leino. WSOY, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten puukirja. Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Laura Soinne (1976) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki.

Pirkko-Liisa Surojegin (2001) Suomen lasten eläinsadut. Otava, Helsinki.

Anni Swan (1997) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Syntymä, elämä, kuolema – evoluutioteorian ja satujen vertailua

16.10. Ella pohdiskeli yksin syntyjä syviä.

Erilaisten kasvien ja eläinten alkuperä on mietityttänyt ihmisiä jo kauan ennen kuin sen selittämiseen oli tieteellisiä edellytyksiä. Väitetään, että Ovidiuksen muodonmuutoskertomukset ovat inspiroineet evoluutioteoreetikkoja. Vaikka satujen käsitys eliöiden ominaisuuksien synnystä poikkeaa monin tavoin evoluution periaatteista, niin syntykertomuksia ja evoluutioteoriaa yhdistää dynaaminen luontokäsitys, jossa taksonomisia ryhmiä ei oteta annettuina.

Kansansatujen eläimet ja kasvit hahmottuvat usein jonkinlaisiksi artefakteiksi, ja siksi niiden erityspiirteet saavat hyvinkin kevytmielisiä selityksiä. Hämähäkin pelastama pappi piirtää kiitokseksi pyhän merkin ristilukin selkään; kettu taas rankaisee käärmettä epäsosiaalisuudesta tekemällä siitä jalattoman. Made on valmistettu kalojen luomisessa jääneistä tähteistä, ja siksi se näyttää kummalliselta ja joutuu häpeissään rymyämään pohjassa. Paholaisen matkimasta mehiläisestä kehkeytyy hyödytön ampiainen.

Luomistarinoita on vaikea sovittaa yhteen evoluutioteorian kanssa, mutta ihmisten tapaa havaita eläimiä ja assosioida niihin erilaisia merkityksiä tällaiset sadut kuvaavat ansiokkaasti. Lapsi oppii tunnistamaan hauen eläimenä, jonka niskassa on kyhmy, kun hänelle kerrotaan käärmeen matkustaneen salaa sen selässä. Huuhkajan äänen tunnistaa sulhastaan huhuilevaksi piiaksi. Sisiliskon kyky pudottaa häntänsä jää mieleen, kun tietää hännän olevan käärmeeltä saatu lahja.

Syntytarinat kannustavat paitsi tunnistamaan eläimiä ja niiden käyttäytymismalleja myös havainnoimaan luontoa entistä yksityiskohtaisemmin. Satu puuron voisilmästä, ahneesta äitipuolesta, tyttäristä ja laihoista tytärpuolista saa kuulijan tutkimaan keto-orvokin kukkaa terälehti terälehdeltä. Kertomus käelle asetetusta vaatimuksesta kukkua samassa puussa, kunnes käheytyy, herkistää käen laulun vivahteille.

Satujen syntykertomuksissa on harvoin eksplisiittisesti kysymys elämästä ja kuolemasta. Useimmiten eläimet haluavat itselleen tietynlaisia ominaisuuksia silkasta turhamaisuudesta. Närhi on puijannut itselleen korean höyhenpeitteen käeltä; kukko on varastanut pyrstösulkansa strutsilta; hauki on nielaissut kaunistautuakseen keltapilkullisen hameen.

Jos turhamaisuutta analysoidaan tarkemmin, käy kuitenkin ilmeiseksi, että viime kädessä ulkomuoto voi olla keskeinen tekijä lisääntymismenestyksessä. Jos eläimellä on varaa käyttää resursseja koristautumiseen, perustarpeiden tyydyttämisen täytyy olla sille vaivatonta. Siksi epäkäytännöllisten koristeiden mittavuus kasvattaa monessa lajissa mahdollisen lisääntymiskumppanin houkuttelevuutta.

Sadut havainnollistavat oivallisesti myös selviytymistaistelun raadollisuutta. Kun kalat valittavat Luojalle ihmisen asettamista verkoista, vastaus on tyly: jos verkoista halutaan päästä eroon, ne on kaadettava kumoon. Kun eläimet mittelevät voimiaan, parhaan aseman saavuttaa oveluudella ja petkuttamisella. Myös saaliseläinten on selviytyäkseen huijattava väkevämpiään ja vastustettava niiden juonia. Jo eläimiä luotaessa kullekin on annettu puolustautumiskeino – karhulle voimakkuus, ketulle viekkaus, jänikselle eksyttävät jäljet.

Kaikkiaan eläinten syntyminen kansansaduissa on paljon alkuarvoherkempää kuin todellisuudessa. Satunnaiset mielijohteet muokkaavat olennaisesti eläinten ulkomuotoa, ja hankitut ominaisuudet periytyvät. Yhteistä reaalimaailman kanssa on kuitenkin se, että eläimet kantavat kehossaan ja käyttäytymisessään jälkiä menneisyydestään.

Kirjallisuutta

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Pirkko-Liisa Surojegin (2001) Suomen lasten eläinsadut. Otava, Helsinki.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Jussi Viitala (2003) Inhimillinen eläin, eläimellinen ihminen. Sosiaalisen käyttäytymisen avaimet. Atena, Jyväskylä.

Metsän peitossa, vuoren uumenissa – ihmisen ja luonnon satumainen vuorovaikutus

25.9. käydyssä keskustelussa olivat mukana Eeva ja Ella.

Inhimillisen elämäntavan vetovoima osoittaa mahtinsa sellaisissa kansansaduissa, jossa eläimet kilpailevat pääsystä ihmisen kasvateiksi. Metsäkana voittaa kanan juoksussa, mutta kana pilkkaa sen karvaisia jalkoja niin, ettei se kehtaakaan mennä kylälle. Vaikka lintujen käytös rinnastuu naisten keskinäiseen kilpailuun, niin perusoletuksena tuntuu olevan, että kotieläimet ovat kunnia-asemassa.

Raul Roinen sadussa ”Uneksija” käy ilmeiseksi ihmiseksi syntymisen ylivertainen onni. Raskasmielinen prinssi haluaa muuttua ahveneksi, palsamipoppeliksi ja suolapatsaaksi, ennen kuin hän ymmärtää, että nuoren ihmisen osa on paras maailmassa.

Hieman problemaattisempana luonnon ja kulttuurin suhde esittäytyy Anni Swanin sadussa ”Peipponen”. Pojat vangitsevat linnun ja myyvät sen torilla liikuntakyvyttömän Pekan seuralaiseksi. Laulullaan lintu kertoo pojalle luonnon ihmeistä. Sydämessään se kuitenkin kaipaa vapauteen. Vasta kun Pekka on avannut häkin oven, niin lintu ymmärtää paikkansa olevan yksitoikkoisessa huoneessa, missä se voi olla hyödyksi.

Toisenlainen valta-asetelma vallitsee niissä kertomuksissa, joissa keskenkasvuinen ihminen eksyy metsään ja joutuu luonnon voimien armoille. Loistava esimerkki on Aili Somersalon Päivikin satu, jossa arkinen sieniretki muuttuu pisarakeijujen myötä saduksi, joka vie kaltoin kohdellun tytön peikkovuoren uumeniin ja viimein prinsessana satumaahan.

Päivikin eksymisellä on lukuisia esikuvia vanhemmissa satuklassikoissa. Topeliuksen ”Vattumadossa” Aina ja Teresia eksyvät marjamatkalla mutta päätyvät vattukuninkaan valtakuntaan. Tytöt ovat aiemmin pelastaneet madon hahmossa esiintyneen kuninkaan, ja niinpä tämä palkitsee ruhtinaallisesti tyttöjen laupeuden.

Anni Swanin sadussa ”Veli ja sisar” lapset eivät ehdi marjasta kotiin ennen pimeää ja käyvät maate kuusen alle. Kuusi koettaa suojata lapsia oksillaan, mutta häijy Syöjätär äkkää mättäällä marjatuohiset ja ryöstää tytön. Veli anelee apua Tapion väeltä, ja Tellervo auttaa pelastamaan sisaren. Apuna käytetään päivänvaloa, jota Syöjätär ja peikot eivät siedä.

Kuten Päivikin satu osoittaa, luontoon voi turvata sellainenkin, jolla ei ole tyydyttävää osaa ihmisten maailmassa. Swanin sadussa paimentyttö pesee siipensä loukanneen kurjen haavan, sitoo sen rautalehdellä ja syöttää toipilaalle puolukoita. Kurjet palkitsevat kaltoin kohdellun taikalusikalla ja lämpimillä vaatteilla.

Aina pelastuminen ei kuitenkaan ole kiinni armeliaisuudesta vaan nokkeluudesta. Topeliuksen ”Jäätehinen”-sadussa pikku Matti pelastuu jäävuorta muistuttavan jättiläisen kynsistä naurattamalla tätä erilaisilla sanaleikeillä. ”Ollin hiihtoretkessä” nimihenkilö välttyy vuoren kuninkaan kidalta taitavan huiputuksen ansiosta.

Topeliusta on syytetty petovihan lietsomisesta, mutta moni hänen saduistaan suhtautuu petoihin kohtuullisen lempeästi. Kapalossa makaavan lapsen viaton katse hämmentää nälkäisiä susia niin, että lapsi jää syömättä. Karhu ei janoa verta vaan toivoo joulun kunniaksi saavansa osan lapsille evääksi annetusta maidosta.

Topeliuksen myötätunto ei ulotu ainoastaan tuntoisiin eläimiin vaan myös puihin. Runo koivusta pohtii sitä, olisiko kaunis puu valmis kaatumaan kanteleeksi tai toisaalta haloiksi. ”Satu Tuulitukasta ja Pilviparrasta” kertoo lapsista, jotka kuulevat puuvanhusten laulun ja kieltävät isäänsä kaatamasta niitä.

Toistuvasti sadut opettavat, että ihmisen ja luonnon symbioottinen yhteiselo koituu loppujen lopuksi kaikkien onneksi. Vaikka ihmisen on elääkseen pakko hyödyntää luontoa, on viisasta olla kohtuullinen ja ymmärtää luonto henkien kansoittamaksi kodiksi, ei pelkäksi materiaalivarastoksi.

Eräät sadut puhuvat kuitenkin myös ihmisen otteen voimistumisesta ja villin luonnon katoamisesta. Anni Swanin ”Silkinhieno ja peikot” alkaa: ”Monta, monta vuotta sitten, silloin kun metsät vielä olivat syviä ja salaperäisiä, niin että niissä saattoi piillä peikkoja ja hiisiä…”

”Lumolinna” puolestaan muistuttaa siitä, että ikimetsien hävitessä vetäytyvät myös hyvät kääpiöt, haltiat ja kukkaissielut.

Raul Roine (1990) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Aili Somersalo (1979) Päivikin satu. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Pirkko-Liisa Surojegin (2001) Suomen lasten eläinsadut. Otava, Helsinki.

Anni Swan (1997) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Eija Timonen & Maileena Kurkinen (2000) Eläinten hovissa. Tarinoita suomalaisten eläinten synnystä ja elämästä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 1. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 2. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Luonnon henki – luonnon sielullistaminen satukirjoissa

4.9 keskusteluun osallistuivat Ella, Reetta, Jonas, Niina ja pikku-Viola.

Lattiaa imuroidaan. Koira haukkuu, vaanii imurin suutinta, hyökkää sen kimppuun kuin kyseessä olisi reviirille tunkeutunut eläin. Vaikuttaa siltä, että taipumus tulkita epätavalliset luonnonilmiöt intentionaalisiksi olennoiksi on juurtunut syvälle monien eläinten psykologiaan.

Nykyisin animistisen ajattelun kohteena ovat usein koneet ja laitteet, joiden käyttäytyminen ylittää maallikon ymmärryksen. Menneinä aikoina ensisijainen ihmetyksen aihe oli kuitenkin epäinhimillinen luonto, jonka tahdon kunnioittaminen on keskeistä monissa luonnonuskonnoissa.

Säätilat ovat hyvä esimerkki tapahtumista, jotka ovat ihmisen kontrollin ulkopuolella ja kaipaavat selitystä. Antiikissa aurinko miellettiin Foiboksen vaunuiksi, joiden taitamaton ohjaaminen sai aikaan kuivuutta. Viikinkiperinteessä salamoiden uskottiin olevan Torin vuohien sorkista lähteviä kipinöitä, jyrinän taivaan poikki kiitävien vaunujen ääntä.

Luonnon sielullistaminen tulee esille myös käytännöllisissä yhteyksissä, kuten maatöihin liittyvässä luonnon merkkien lukemisessa. Suomalaisissa sääennustuksissa sadetta kutsutaan usein nimipäiväsankarin pissaksi, mikä on kaukana runollisista jumaltaruista. Vuoriarnikin latvamykeröitä on pidetty niittoukkona, piikana ja renkinä, joiden ilmaantuminen heinäpellolle tietää sitä, että on aika ryhtyä heinäntekoon.

Suomalaisista satukirjailijoista Topelius on suurin nimi myös luonnon sielullistajana. Huomio kiinnittyy hyvinkin hienovaraisiin luonnon piirteisiin; esimerkiksi rantahiekan aaltoviivat ovat sadun mukaan hopeakutrisen Aallottaren varpaanjälkiä.

Ulkoisesti vaatimattominkin luonnonkappale on Topeliuksella osallinen luomakunnan mahtavaan kokonaisuuteen ja omanlaisensa hengen asuinsija. Kuten kanto puhuu Suvikylän Syynelle:

”Sinä kummeksit, kuka minä olen? Minä olen vain vanha, kantorahjus, enkä mitään muuta. Olen ollut suuri puu, olen vanhettunut kuten muutkin ja myrsky on taittanut minut. Heitä minut tuleen, niin minä palan; hakkaa minut rikki, niin minä muutun lastuksi. Mutta niin kurja ja katoava kuin olenkin, olen kuitenkin pienoinen kappale suurta, elävää luontoa, ja sama voima, jonka Jumala on pannut luontoon, asuu minussakin. En voi enempää, kuin luonto voi, mutta minkä luonto voi, sen voin minäkin.”

Luonnon inspiroiva merkitys tulee esille satujen kerronnallisissa rakenteissa. Sen lisäksi, että luonnon elementit ovat oivallisia henkilöhahmoja, koko kertomus saatetaan laittaa Pähkinälahden rannassa kasvavan lumpeen, kukkavallan tai siniaallon piikkiin. ”Mistä satuja saadaan” -kertomuksen Maijaa korento neuvoo kuuntelemaan suurten honkien huminaa ja tavailemaan kuuran oksille kutomia kuvia.

Ihmiskertojat puolestaan käyvät elämyksellisiä vuoropuheluja tuulten ja lintujen kanssa. Runon puhujaksi hahmottuu usein ihmisen vahingoittama luonnonkappale, kuten pikkulintu, jonka pesän lapset ovat tuhonneet, tai kuusi, joka on kaadettu joulupuuksi eikä enää pääse piirtämään kuninkaana pilvenrantaa.

Topeliaanisen luonnon merkitysketjut johtavat viime kädessä Jumalaan, mutta kerronnan vivahteikkuus tekee kokonaisvaikutelmasta pikemminkin panteistisen. Lapset ymmärtävät luonnon puhetta paremmin kuin aikuiset, jotka pyrkivät esineellistämään, selittämään ja mittaamaan eivätkä enää luota intuitioonsa vaan ankaraan analyysiin tai kirjatietoon.

Redusoivan luontosuhteen kritiikkiä esiintyy myös Raul Roinen sadussa ”Pähkinäpoika”. Pähkinäviitaan syntyy luonnonoikkuna ihmisen muotoinen pähkinä, jonka taikuri herättää ja varustaa liikuntakyvyllä. Pähkinäpoika on kiinnostunut ihmisten maailmasta mutta joutuu pettymään.

Ihmisen ja eläimen välimaastoon sijoittuville peikoille pähkinäpoika on pelkkä herkkupala, lehtorille tutkimuskohde, tytölle elävä nukke, saiturille mahdollinen rikkauden lähde. Sadun lopussa pähkinä haluaakin palata tiedottoman kasvin osaan. Lukija jää pohtimaan, miten käy eläimille, jotka ilman taikuriakin ovat tietoisia olentoja mutta joita käytetään hyväksi siinä missä muutakin luontoa.

Joissain Topeliuksen saduissa luonnon olennot eivät heijasta niinkään jumaluutta kuin inhimillisiä hyveitä ja paheita. Narsistinen apolloperhonen hylkää ponnettoman valkovuokon. Mustasukkainen rantakallio tappaa viattoman lumpeen sitä tavoitellessaan. Korskea koivu päätyy vitsaksi, joka loppuun kulutettuna heitetään porsaan pahnojen joukkoon.

Luontoa sielullistamalla ihminen voi tarkastella oudoimpiakin ilmiöitä ikään kuin sisältä käsin ja toisaalta ottaa etäisyyttä sisimpiin tuntemuksiinsa. Animistista ajattelua on syytetty ihmiskeskeisyydestä, mutta usein se antaa enemmän sijaa moniäänisyydelle kuin pelkistetyn tieteellinen ajattelu.

Kuten Michael J. McDowell kirjoittaa, luonnon sielullistaminen tunnustaa luonnon ja arvon erottamattoman yhteyden. Vastakaikua herättää myös McDowellin ajatus siitä, että sielullistaminen on elimellinen osa inhimillistä havaitsemista eikä sitä pitäisi tuomita vaan ylistää.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten kukkakirja. Kun Pyhä Pietari avaimet pudotti ja 20 muuta kukkatarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Bisse Falk & Lena Kallenberg & Gerd Rissler (1985) Lasten puukirja. Happamia, sanoi kettu ja 20 muuta puutarinaa lapsille. Suomentanut Arto Rantanen. Lasten Keskus, Helsinki.

Michael J. McDowell (1996) ”The Bakhtinian Road to Ecological Insight.” Cheryll Glotfeltyn ja Harold Frommin toimittamassa teoksessa The Ecocriticism Reader. Landmarks in Literary Ecology. The University of Georgia Press, Athens. Ss. 371–391.

Publius Ovidius Naso (1997) Muodonmuutoksia. Metamorphoseon libri I–XV. Suomentanut Alpo Rönty. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Raul Roine (1990) Satuja. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 1. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Zacharias Topelius (1982) Lukemisia lapsille 2. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva.

Lastenkirjallisuuspiiri lopetti toimintansa vuoden 2006 lopussa, mutta liitän alle luonnosmaisia kirjoituksia syksyn teemoista. Tapaamiset olivat teema-, ei kirja- tai kirjailijakeskeisiä, ja jokainen keskustelija sai lukea keskustelun pohjaksi mieleisiään kirjoja. Blogiin liitetyt kirjoitukset käsittelevät ainoastaan piirin vetäjän lukemia kirjoja, koska aika ei riittänyt muiden lainaamiseen kirjastosta. Kirjoituksia saa kuitenkin mieluusti kommentoida omien lukukokemusten perusteella.

Ovatko lastenkirjojen sankarit ekotallaajia vai puunhalaajia?

Puolustavatko vanhanajan sadut aina saaliseläimiä?

Vaikuttaako Pilviparran puhe lapsen luontosuhteeseen?

Saako kaunis kuvakirja katsomaan luontoa uusin silmin?

Onko nokkonen noiduttu kude vai arkinen keittoaines?

Syksyn 2006 teema: myyttinen luontosuhde lastenkirjoissa

Viidestä tapaamisesta ainakin pari ensimmäistä järjestetään Dodon toimistolla osoitteessa Vironkatu 5.

Ohjelma

4.9. klo 18 Luonnon henki - luonnon sielullistaminen satukirjoissa

25.9. klo 18 Metsän peitossa, vuoren uumenissa - ihmisen ja luonnon satumainen vuorovaikutus

16.10. klo 18 Syntymä, elämä, kuolema - evoluutioteorian ja satujen vertailua

13.11. klo 18 Vastaavuuksia - kuka kukin on luonnon allegorisessa verkostossa?

11.12. klo 18 Pyhä ja kirottu - luonto hyvän ja pahan taisteluareenana

Kaikille avoimiin tapaamisiin voi halutessaan varautua satuja lukemalla. Suositeltavia ovat esimerkiksi eri maiden kansansadut, Aisopos, La Fontaine ja Topelius.