18.1.

Piirin seuraava tapaaminen on 18.1. klo 19 Dodon toimistolla Vironkatu viitosessa. Silloin keskustellaan Ihmemaan Liisasta. Lewis Carrollin klassikosta on ilmestynyt suomennoksia monella eri otsikolla (Liisan seikkailut ihmemaassa, Alicen seikkailut ihmemaassa, Liisa Ihmemaassa). Yksi vaihtoehto on tietenkin lukea alkuteos Alice in Wonderland.

Tervetuloa mukaan!

Tonttujen seurassa

14.12. kaksi tonttujen ystävää kokoontui Dodon toimistolle lastenkirjallisuuspiirin joulukeskusteluun. Seuraavassa joitakin kirjojen herättämiä ajatuksia:

Suuri tonttukirja
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Panu Pekkanen (WSOY)

Tonttujen kutsu
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Panu Pekkanen (WSOY)

Tonttujen vuosi
Teksti: Wil Huygen
Kuvat: Rien Poortvliet
Suomennos: Ritva Toivola (Tammi)

Ihmiset saattavat kyllä ajatella että heidän maailmansa on yksitoikkoinen. Mutta tällöin on myös osattava kuvitella, millaista on kohdata kookas komeasarvinen hirvi hiljaisen metsän laidassa. Tämä elämys on pysynyt samanlaisena lukemattomat vuosisadat, ja silti jokainen haluaa kokea sen aina uudelleen.
(Suuri tonttukirja, suomentanut: Panu Pekkanen)

Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin kirjoissa renessanssihenkinen elämänilo yhdistyy tonttuetiikan kohtuullisuuteen ja kunnioittavaan luontosuhteeseen. Eri vuosikymmenillä ilmestyneissä teoksissa tonttukuvaus saa hiukan erilaisia painotuksia.

Suuri tonttukirja (Leven en werken van de Kabouter 1976) on kansantieteellinen johdatus tonttumaiseen elämänmuotoon. Tonttujen kutsu (De oproep der Kabouters 1987) on matkakertomus, jossa satu ja todellisuus sulautuvat todentuntuiseksi universumiksi. Tonttujen vuosi (Gnome Life 1999) käy syklisesti läpi eri vuodenaikoja ja niiden ehdoilla elämistä.

Ihmisen ja tontun yhteiset piirteet sekä tontun etevämmyys useilla elämänalueilla hajottavat taitavasti antroposentrisen maailmankuvan. Suuren tonttukirjan mukaan ihminen ja tonttu ovat vastaava lajipari kuin hirvi ja peura tai hevonen ja poni. Älyllisen kyvykkyytensä vuoksi tontut auttavat tuon tuostakin pulaan joutuneita elämiä, ja nämä puolestaan palvelevat tonttuja lajisidonnaisilla lahjoillaan.

Eläinten lihaan tontut eivät Tonttujen vuoden mukaan kajoa, ja munia ja maitoakin he syövät vain silloin, kun eläimet niitä tarjoavat. Suuri tonttukirja mainitsee esimerkkinä tästä hedelmöittymättömät linnunmunat, jotka tonttu osaa erottaa potentiaalisista poikasista. Tonttujen kutsun napatontuilla taas on taipumusta freeganismiin: kasvisruoan puutteessa he saavat osansa petojen saaliista.

Ekologinen esikuvallisuus ulottuu luonnollisesti muillekin elämänalueille kuin ruokavalioon. Energialähteenä käytetään risuja, pienimuotoista vesivoimaa ja puiden huojumisenergiaa. Matkaa taitetaan omin jaloin, naalin niskassa tai muuttolinnun siivin. Yksitoikkoiseksi elämä ei käy; siitä eläinten tapaturmat, älylliset haasteet ja ajattelemattomat ihmiset pitävät huolen.

Tonttujen myötäsyntyisten ominaisuuksien vuoksi ekologinen elämäntapa luontuu heiltä helpommin kuin ihmisiltä. Heidän aistinsa ovat tarkat, lihaksensa vahvat, sydämensä kestävä. Väestönkasvusta ei tarvitse huolehtia, koska tonttunaisella on ovulaatio vain kerran elämässään. Tonttujen lemmikkeinä pitämät metsähiiret ja sopulit eivät ilmeisesti lisäänny sen vikkelämmin.

Kuitenkin Huygenin tonttukirjat inspiroivat pohtimaan, miten oma elämänmuotomme voisi kehittyä tonttujen viitoittamaan suuntaan. Tässä suhteessa niillä on paljon annettavaa myös aikuislukijalle. Varsinkin Tonttujen kutsun Nukkumatti kritisoi ihmiskuntaa sellaisin äänenpainoin, että perheen pienimmissä teksti synnyttäisi lähinnä hedelmätöntä syyllisyyttä.

Rien Poortvlietin kuvitus on vaikuttavuudessaan vertaansa vailla. Kauriit ja kaniinit katsovat lukijaa tummin silmin, ja tajunta hukkuu lumisiin maisemiin. Kirjoja selaillessa tuntuu voimakkaasti siltä, että taiteilija on pannut tunnevoimaisiin kuviin koko sielunsa. Kuvituksen ansiosta tonttumaailma ei jää irralliseksi fantasiaksi vaan kasvaa ulos luonnonmukaisista havainnoista.

Tonttujen vuoden kuvituksessa huomion kiinnittää tonttujen lajirajat ylittävä perheidylli. Lämminhenkisistä tilannekuvista tulee hyvälle mielelle, joskin hieman häiritsevää on se, että suurten taulujen detaljit toistuvat muussa kuvituksessa. Syynä siihen lienee se, että Poortvliet poistui keskuudestamme 15.9.1995 63 vuoden ikäisenä. On surullista, että taiteilija ei ehtinyt työstää näkemystään esimerkiksi seuraavasta kohtauksesta:

"Saanko teiltä hiukan karvoja, kiltit kanit?" Kerttuli pyytää.
"Tietysti", kanit vastaavat. "Kampaa sitä meidän turkistamme."
Kerttuli kampaa kaneja tiheäpiikkisellä kammalla, varsinkin niiden vatsaa ja hännäntöpöä, sillä niissä on kaikkein pehmoisin karva. Kanit maata kellottavat selällään ja nauttivat kampaamisesta. Ne nauraa kikattavat.
(Tonttujen vuosi, suomentanut Ritva Toivola)

Joulumaan tonttujen tarinat
Teksti: Heli Karjalainen
Kuvat: Marjaliisa Pitkäranta
(WSOY)

Joulumaan tonttujen tarinat (1989) on kuin sekularisoitunut versio Huygenin ja Poortvlietin tonttuklassikoista. Aikuisen silmin kirja näyttää läpinäkyvän kaupalliselta: tavoitteena on houkutella matkailijoita Joulupukin Pajakylään ja Ranuan eläinpuistoon. Vaikka tarinoita siivittävät yliluonnolliset tehosteet, niin niitä vaivaa uskon puute markkinataloudesta riippumattomien olentojen olemassaoloon.

Takakansitekstin mukaan kirjan tonttujen suurin unelma on "ihmisen saattaminen takaisin luonnon yhteyteen", mikä käytännössä edellyttää lentomatkaa Lapin perukoille. Luonnon kauneutta kuvaileva kieli on pääpiirteissään kliseistä mutta vetoaa ehkä haaveellisiin pikkutyttöihin.

Tontut tuomitsevat roskaamisen ja puiden kaatamisen takapihalta. Rakentamiseen, ilmailuun ja omistamiseen he kuitenkin suhtautuvat kannustavasti. Suorastaan tekopyhältä vaikuttaa se, että poroa pieksävää varasta paheksutaan ankarasti, vaikka itse joulupukki kasvattaa vatsaansa poronkäristyksellä.

Joulumaan tonttujen tarinat ei taatusti syyllistä lasta, koska se yksilöi ympäristöpaheet helposti vältettäviksi ilkeilyiksi. Samalla kirja antaa täysin vääränlaisen kuvan siitä, mitä kriisistä selviytyminen käytännössä edellyttää. Myös kirjan naiskuva ahdistaa paikoitellen:

Joka vuosi ruskan aikaan - juuri niin kuin minäkin ensimmäisellä kerrallani - joulupukki vierailee majatalossa, ja silloin Kertulta ei liikene aikaa kenellekään muulle. Silloin se myös unohtaa vapauden kaipuunsa ja levottomuutensa, oman villin luontonsa. Päiväkausia se viihtyy lettipäisen tytön hahmossa leipoen ja paistaen ja juosten yhtenään ullakon portaita ylös ja alas.

Joulukorteistaan tunnetun Marjaliisa Pitkärannan kuvitus on paikoitellen oikein herttaista, ja kuvissa riittää tutkittavaa lukutaidottomille lapsille. Eläinpuistoa kuvaavilla sivuilla on kuitenkin aivan liian paljon eläimiä, jotta ne näyttäisivät luonnollisilta. Tontuista osaa voisi erehtyä luulemaan peikoiksi tai menninkäisiksi, eivätkä ne siloisuudessaan ole yhtä uskottavia kuin Poortvlietin luomukset.

Pääosassa sopuli

30.11. järjestetty lastenkirjallisuuskepi kokosi Dodon toimistolle ennätykselliset neljä aikuista, ja mielenkiintoisesti rönsyilevä keskustelu jatkui pitkälle neljättä tuntia. :) Sopulikirjallisuuden ohessa juttelimme mm. vaikutusvallattomuuden illuusiosta ja kuluttamisesta kiusaajien torjumiseen tarkoitettuna kilpavarusteluna. Kirjoitukseni pitäytyy kuitenkin sopuleissa... jos olet kiinnostunut keskusteluista, niin tervetuloa ensi kerralla omin korvin Vironkadulle!

Kluk ja sopulit
Teksti ja kuvat: Inga Borg
Suomennos: Aili Palmén (Otava)

Vuonna 1960 ilmestynyt Kluk ja sopulit (Plupp och lämlarna) kertoo tunturisopuleita kotaansa majoittavasta Kluk-peikosta ja lajitovereitaan individualistisemmasta Sami Sopulista. Kirjan juoni on rengasmainen: suureksi paisunut sopulikanta katoaa vaelluksilleen, kun taas Sami palaa kotiin ja perustaa oman perheen. Nykyaikaista lukijaa saattaa turhauttaa se, että kirjassa ei tapahdu kehitystä vaan se päättyy kysymykseen: "Jokohan se taas alkaa?"

Kirja perehdyttää lukijan tunturisopulin perusbiologiaan: elinympäristöön, pesärakennelmiin, ruokavalioon, kannanvaihteluihin, vaelluksiin, uimataitoon ja uhmakkaaseen luonteeseen. Hauska yksityiskohta on sopulin puheen onomatopoeettinen matkiminen: "Eske teske tee..."

Sopulin sisäistä elämää Inga Borg ei juurikaan kuvaa, mikä toisaalta lisää kirjan luonnontieteellistä uskottavuutta. Inhimillistävä puhe herra ja rouva Sopulista ja lastenkamarista vaikuttaa pintasilaukselta eikä juuri muuta realistista perusvirettä. Lauserakenteet ovat vanhahtavia mutta siksi yksinkertaisia, että kirja kelpaisi iltasaduksi myös perheen pienimmille.

Vanhanaikaisinta kirjassa on sen ihmiskuva: parin aukeaman verran kuvataan saamelaisia, jotka elävät täydellisessä luontaistaloudessa. Poromiehet yrittävät hätistellä sopulit pois leiristään, kun taas lapset ottavat niitä lemmikeikseen. Pysyvää häiriötä ihmisistä ei ole, sillä kohta sopulit jo vapautetaan. Laumasta erkaneminen on sammuttanut niiden vaellushalun, ja siksi hetkellinen vankeus koituu valittujen yksilöiden pelastukseksi.

Kluk-peikko kohtelee sopuleita kuin omia lapsiaan ja toimii vastavoimana armottomille luonnonlaeille. Ainoa linkki nykyaikaisiin ympäristöongelmiin, jonka kirjassa havaitsin, on sopulikannan kasvun vertautuminen väestöräjähdykseen - yksilön merkityksen ja turhan suuren populaation välinen jännite.

Kirjan akvarellien murretut värisävyt herättivät keskustelijoissa ihastusta, vaikka siveltimenjälki vaikutti paikoitellen sangen karkealta. Vaeltavia sopulilaumoja kuvaavat aukeamat olivat individualistisista nykylukijoista ahdistavia. Siksi toisekseen kuvien sopulit muistuttivat epäilyttävässä määrin marsuja ja majavia, emmekä olleet aivan varmoja siitä, minkä lajin edustajat Borgin malleina olivat poseeranneet.

Vaikka Kluk ja sopulit on poistunut kirjastojen avokokoelmista, niin elintarviketeollisuus on löytänyt uutta käyttöä kirjan kuvitukselle. Suomenkin ruokakaupoissa myydään Luulajassa valmistettua Pörri-peikon suklaamaitojuomaa, jonka pakkauksessa komeilee sinihiuksinen Plupp sopuli seuranaan. 45 vuotta alkuteoksen ilmestymisen jälkeen saamelainen luontaistalous tuntuu olevan kauempana kuin koskaan.

Sammatunturin sopulivuosi
Teksti: Jukka Parkkinen
Kuvat: Kaarina Kaila
(WSOY)

Sammatunturin sopulivuosi (1996) on mukaansatempaava tarina Takku Mustaturkista, tunturisopuleitten pelastajasankarista. Jukka Parkkisen taidokas kerronta ja Kaarina Kailan herkät taideteokset johdattavat sen lukijan tunturiluonnon salaisimpiin sopukoihin. Kuvien ja tekstinkin luontokuvassa estetisoivan tulkinnan osuus on suuri, mutta silti ne avaavat uusia ovia luonnon toiseuden kunnioittamiseen.

Muinainen mytologia ja nykypäivä punoutuvat Parkkisen kirjassa omintakeiseksi magiikaksi. Aikuiseenkin tekee vaikutuksen kirjan alkupuolen kohtaus, jossa Takku ensimmäisen kerran kaivautuu lumesta tarkkailemaan Kirjokantta ja sopulivanhuksen joikausta. Loitsuillaan sopulisamaani saa Lemmingin tulen leiskumaan ja tunturin vapisemaan.

Tunturin tärinälle on arkisemmatkin selityksensä: ihmiset siellä räjäyttelevät kallioita hiihtokeskuksen tieltä. Sopulien arvoituksellista maailmankuvaa vasten inhimillinen ajattelutapa vaikuttaa alkeellisen valjulta. Edes tiede ei kykene erottautumaan redusoivasta latteudesta. Luonnontutkijat Antti ja Kiekunen ovat kovia mittaamaan, punnitsemaan ja vertailemaan mutta eivät tavoita olemassaolon perustavanlaatuista mitattomuutta.

Sammatunturin sopulivuosi on aidosti polyfoninen kertomus. Savolaisvoittoista lappia murtava poro, leppoisa lunni, mahtipontinen Puljun Aslakka, naiivit sopulisisarukset, Takun omanatuntona toimiva korppi... tunturimaisemaan avautuu puhuvien hahmojen kautta monta näkökulmaa. Erityisen ansiokkaita ovat sopulin ja saalistajien dialogit - hyväntahtoisen petoretoriikan ja epäluuloisen Takku-paran loputtomat sanaharkat.

Kaikessa nautittavuudessaan Sammaltunturin kieli on varsin vaativaa. Tunturiluonnon viisaudet, kuten "kyllä sopuli sijaa antaa" tai "ruoka puhuu suussa" tuskin avautuvat fraaseja tuntemattomille, ja mytologinen kielikylpy saattaa pienimpien kohdalla vaikeuttaa tarinan seuraamista. Verkkaisesti luettuna ja vaikeita sanoja selitellen kirja kuitenkin rikastuttaa kenen tahansa kielitajua.

Sammatunturin sopulivuosi tarjoaa elämyksellisen kosketuksen muinaissuomalaiseen maailmankuvaan ja herättää kysymyksen siitä, mitä olemme teknistymisen myötä menettäneet. Samanismin sijoittuminen sopuleihin puolestaan muistuttaa meitä evolutiivisista juuristamme. Kauan sitten emme olleet sopulia kummoisempi eläin, ja tavallaan juuri luonnonmystiikasta muodostuu silta meidän ja muiden lajien välille.

Lapsi samastuu kirjassa luultavasti Takkuun, jonka sankaruus perustuu vaaroille altistumiseen ja performatiiviseen kielenkäyttöön. Molemmilla on paikkansa myös käytännön ympäristönsuojelutyössä, mutta asuinpaikan vaihtaminen ei ole kestävä ratkaisu luonnon hupenemiseen. Mieluummin astuisin tulkinnassa metaforiselle tasolle ja olettaisin, että Sammalkero on oikeastaan tulevaisuusvisio, johon sopulikunta on saatava sitoutumaan.

Siiri Sopulin syksy
Teksti ja kuvat: Heikki Willamo
(Suomen Luonnonsuojelun Tuki Oy)

Siiri Sopulin syksy (1998) toimii pitkälti luonnon ehdoilla. Lähtökohtana on selvästi metsäsopulien empiirinen havainnointi, ja juoni on oikukkaan tarkoituksenmukainen niin kuin sopulin polku sammalikossa. Ihmepelastumiset eivät kuulu teoksen todellisuuteen, vaan sopuli joutuu tuon tuostakin kohtaamaan kuoleman katseen. Varpuspöllön kanssa ei neuvotella, ja on vain sattumasta kiinni, että Siirin tarina ei pääty seitsemännelle sivulle.

Erästä keskustelijaa ärsytti se, että esimerkiksi lumpeenlehdelle kipuaminen on otettu mukaan kirjaan vain siksi, että niin on sattunut luonnossa tapahtumaan. Willamon kirja ei olekaan satu samassa mielessä kuin muut keskustellut sopulikirjat - siinä luonto on läsnä sellaisenaan, ilman metaforista tarkoitetta.

Aistimusvoimaiset metsäkuvaukset ovat Siiri-kirjan parasta antia. Niiden kautta lapsi tai aikuinenkin oppii tunnistamaan vihreän sävyjä ja viihtymään pidempään metsän sydämessä, jos sinne kerran sattuu pääsemään. Kieli on vivahteikasta, tuskin kuitenkaan liian konstikasta lapsilukijalle tai -kuuntelijalle.

Sopulin kokemusmaailman kuvauksena Willamon kirja on tarkastelluista vakuuttavin. Siinä missä Parkkisen eläinhahmojen puheenparret ovat monimuotoisuudessaan hieman vieraannuttavia, Siirin näkökulmiin on kenen hyvänsä helppo eläytyä. Inhimillistäessäänkään teos ei kadota tuntumaa saaliseläimen realistisiin elinehtoihin.

Ehkä epäuskottavinta Willamon teoksessa on sen päättyminen Siirin ja Sampon onnelliseen avioliittoon. Ovatko sopulit todella yksiavioisia, vaikka kirjan alussa todetaan, että sopulityttöjä syntyy selvästi enemmän kuin -poikia? Vihjailevaa kuvausta sopulien pariutumisesta aikuiset keskustelijat pitivät eräiltä osin melko mauttomana, mutta lapseen se ehkä tekisi toisenlaisen vaikutuksen. Kirjan alussa töyhtötiaisfokalisoija on aikuisenkin mielestä luonteva ratkaisu.

Tunnelmalliset valokuvat herkistävät lukijan ikimetsän yksityiskohdille ja nöpönenäisten sopulien suloisuudelle. Hieno oivallus on kuvituksen sovittaminen sopuliperspektiiviin: sienten pilarit ja pakkasen puremat oravanmarjat kohoavat katsojan eteen kuin tämä olisi peukalon mittainen. Toisaalta kirjaan kaivattiin mukaan laajan skaalan panoraamoja, joihin voi sukeltaa. Taittoa alaan perehtynyt keskustelija moitti liian tietokirjamaiseksi.

Siiri Sopulin syksyn käsitys teknosfääristä on yksiselitteisen kauhistunut. Autot ovat outoja murisijoita, metsäkone raivoisasti ärjyvä hirviö. Pieni lapsi on koneiden edessä yhtä avuton kuin sopulinpoikanen. Toivottavasti jotakin kertomuksen synnyttämästä yhteisymmärryksestä on jäljellä vielä silloin, kun lukija on varttunut vaikutusvaltaiseksi aikuiseksi.